Opasta etsimässä

[Ronzza]

Hei taas pitkästä aikaa. On ollut kiirettä viime aikoina ja vastaaminen ja opastusprosessi on jäänyt taka-alalle. Pyrin tästedes kuitenkin vastaamaan mahdollisimman tiuhasti ja nopeaan, jotta asiat eivät pitkity.

Oli ihan hyvä veto ottaa osa yksityisellä puolella keskustelevistamme asioista osa tänne. Vastaanpa siis kysymyksiisi täällä.

Yksi kysymys kuitenkin heräsi minulle: Mistä tiedät, että tuo euforiamainen tila oli sitä, että ego / minä katosi? Miten voit määritellä sen?

En siis kyseenalaista sitä, että näin ei olisi käynyt, mutta koska psykedeelit vaikuttavat aisteihimme, ei niiden kautta saavutettuaj kokemuksia kannata pitää mittarina sille, miltä vapaus minästä tuntuu / näyttää / kuulostaa, ilman niitä.

Psykedeelien vaikutuksen alaisena kokemani kokemukset eivät toki kaikki varmastikkaan ole olleet pelkästään minän harhan läpinäkemistä. Itseasiassa euforiamaiset tilat ovat hyvin usein liitoksissa näihin kokemuksiin eivätkä aina tarkoita jotain suurta realisaatiota. Useimmiten olen kuitenkin tajunnut, että tuo tila joka niiden avulla syntyy on lähinnä sitä lapsenomaista ihmetystä, viattomuutta ja ajatuksettomuutta jota haen itselleni pysyvänä "olotilana". Muistan kerran yhden kokemuksen alaisena kun en ollut vielä minästä illuusiona tietoinen, nauravani tosi voimakkaasti ja kovaa, ja yhtäkkiä tämä mahtava ekstaasinoloinen tunne kääntyi hetkessä pieneksi ahdistukseksi kun tajusin kysyväni itseltäni, että nauranko minä tässä vai tapahtuuko tämä nauraminen itsestään? Pyyhin silloin tuon realisaation pois mielestäni koska kun jälkiviisaana sitä katson, en "ollut halukas" luopumaan itsestäni ja tuon asian tajuaminen silloin hetkellisesti pelotti.

Kun kerroin nähneeni minän harhan läpi noin päälle kuukausi sitten oli ihmetys ja hyvänolon tunne verrattavissa psykedeelien (erityisesti juuri sienien) aiheuttamaan olotilaan. En usko, että minän katoaminen elämästä on jatkuvaa edellä mainitun kaltaista hyvänolon tunnetta, mutta tunnen ainakin odottavani sen olevan suurimmaksi osaksi juuri tuon tyyppistä syvää rauhaa, ajatuksetonta tilaa. Ei välttämättä koko ajan, mutta kuitenkin toivoisin sen peittävän arkipäivään kuuluvan ahdistuksen ja masennuksen tai ainakin indikoivan sitä, että tuo ahdistus ei kuulu minulle, mikä olisi jo itsessään mahtava helpotus. En siis oleta, että minän harhan läpinäkeminen = olotila jonka saa instanttina päälle huumeilla, mutta omien kokemuksieni pohjalta sekä selvinpäin, että päihteiden vaikutuksen alaisena tunnen sen olevan tietyntyyppistä euforiaa ja vapautta.

Kun kysyt mikä minua estää rentoutumasta niin en itseasiassa tiedä. Tuntuu kuin haluaisin jatkaa kärsimystä sillä olen pitkään ollut siitä jollaintapaa ehkä addiktoitunut. Myös derealisaatio josta kerroin ja vastaavantyyppiset muut kokemukset sekoittavat välillä sen verran ajatustoimintaa ja kuluttavat energiaa, että en tiedä oikein että mihin uskoa ja mihin ei. Viime aikoina olen ehkä ollut myös liian laiska edes yrittämään näkemään harhan läpi, vaikka se oikeasti on se mitä kaikista eniten haluan jos se kerran on ns. totuus. Itseasiassa tuon ensimmäisen kerran jälkeen kun näin minän harhan läpi 'kunnolla', olen palannut minääni tai tuo minään tapahtuminen on palautunut. Minä taikka ego on suurimmaksi osaksi päivää aina läsnä kaikissa kokemuksissa ja tilanteissa, mutta vähän väliä saan pikaisia välähdyksiä syvästä rauhasta ja minän katoamisesta jolloin kaikki vain ON. En siis uskokkaan yhden kerran harhan läpinäkemisen muuttavan kaikkea, sillä paljon sen jälkeen on tapahtunut ja ainakin aiempaan verrattuna egon erilaiset kerrokset ovat vähä vähältä vähentyneet. Toivoisin kuitenkin harhan läpinäkemisen olevan sen verran pysyvää, että sitä ei tosiaan tarvitsisi enää etsiä vaan se tapahtuisi melkeinpä itsestään.

En voi mielestäni lopettaa etsimistä vaan niin tapahtuu silloinkun se vain tapahtuu. Viimeksi kun näin kävi niin jollain ihmeellisellä tapaa jopa tuntui siltä kuin tuo hetki olisi kirjoitettu oikein tai paremmin sanottuna sen olisi tarkoitus ollut tapahtua juuri silloin.

Jatkakaamme tästä..

Hyvät pääsiäistä sinne suunnille! :)

Roni

[Method]

Hei,

ja kiva kuulla sinusta. Kiitokset avoimesta viestistäsi - tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Sinulla, kuten meillä kaikilla, on päässä tuo iki-ihana sisäinen keskustelu :) ... jota voi kutsua myös ajatteluksi ja mielen toiminnaksi. Ajattelu on jotain sellaista, johon kuvittelemme pystyvämme vaikuttamaan, mutta tosiasiassa emme tiedä edes sitä, että mitä ajattelemme seuraavana hetkenä. Esimerkiksi, kun kirjoitan tätä, sanat ilmestyvät ruudulle, ilman että enää ymmärrän, että mistä ne tulevat. Tietoisesti en pysty pohtimaan, että kun kirjoitan näin, tapahtuu näin, vaan luotan lähinnä intuitioon.

Mitä se meidän mieli sitten tekeekään? Otetaan tähän vaikka esimerkiksi yksi asia:

[quote='Ronzza']
En usko, että minän katoaminen elämästä on jatkuvaa edellä mainitun kaltaista hyvänolon tunnetta, mutta tunnen ainakin odottavani sen olevan suurimmaksi osaksi juuri tuon tyyppistä syvää rauhaa, ajatuksetonta tilaa. Ei välttämättä koko ajan, mutta kuitenkin toivoisin sen peittävän arkipäivään kuuluvan ahdistuksen ja masennuksen tai ainakin indikoivan sitä, että tuo ahdistus ei kuulu minulle, mikä olisi jo itsessään mahtava helpotus.
[/quote]
Mennään myöhemmin siihen, että kenelle ahdistus tai masennus kuuluu (tai ei kuulu) ja tutkitaan vaikka pelkästään tuntemuksia.

Jos koet (arkipäivittäin? MA-PE?) ahdistusta niin kun seuraavan kerran huomaat tunteen, sano STOP! Stop sen takia, että pysähdyt ja _tunnustelet_, että miltä tunne tuntuu "raakana". Toisin sanoen, tunnustelet tuota tunnetta, ilman sen nimeä. Miltä tunne tuntuu jos sillä ei ole nimeä?

Vastasyntynyt vauva ei tiedä nimiä ja jos joku asia tuntuu joltain, se vain tuntuu.

Olet elämäsi aikana jostain "itse" oppinut, että tuo tunne on ahdistus. Älä pakene tunnetta, älä pelkää, vaan koe tunne ja yritä "katsoa" tunteen taakse. Mitä sieltä löytyy? Jos tunteella ei ole nimeä, niin onko tunteella enää merkitystä.

Omakohtaisesti voin kertoa, että olin pari aamua sitten "mielen vallassa", kehossani oli selkeästi jokin tunne, jonka määrittelin negatiivisesti ja se häiritsi olemista. Hetken aikaa taistelin, että V*ttu kun v*tuttaa ja samalla huomasin, että ei hitto sentään, tässähän nyt kuunnellaan taas oikein intensiivisesti sisäistä hölinää ja uskon, että ajatukseni olisivat totta. Samalla hetkellä kun tuon muistin, vedin syvään henkeä ja annoin tunteen tulla kokonaisuudessaan, määärittelemättä ja kun en enää määritellyt tuota tunnetta hyväksi tai huonoksi, se lähti pois.

Ei minulla ole edelleenkään järjellistä selitystä, että miksi tunsin alunperinkään tuon tunteen, jota voisi kuvata myös ahdistavaksi. Sillä ei olekaan väliä. Pääasia oli ja on, että en edes huomannut, että missä vaiheessa aloin uskomaan ajatuksiini siinä vahvuudessa, että uskoin myös tunteeni todeksi siinä mielessä, että ne voisivat olla hyviä tai huonoja.

HARJOITUS:

Toisin sanoen, kun koet seuraavan minkä tahansa tunteen, pysähdy ja jos tarvetta, niin sano mielessäsi STOP! Huomaa, että missä tuntuu ja miltä, mitä ärsykkeitä aistisi tuottavat. On tärkeää, että yrität pitää sivussa sen mielesi hölinän ja _keskityt_ vain aistien tuottamaan tuntemukseen. Mitä "raakadataa" tunnet ja koet, ennen kuin mieli alkaa nimeämään ja selostamaan ja leimaamaan ajatuksia / tuntemuksia hyviksi tai huonoiksi.

Voit vaikka pitää (kevyttä) kirjaa päivän aikana koetuista tunteista: Mitä ne kertovat sinulle jos niillä ei ole nimeä ja niitä merkityksiä joita olet uskonut niiden pitävän sisällään? Mitä koetkaan missä tahansa hetkessä, ilman mielen aiheuttamaa leimausta tunteen olemuksesta. Voiko mikään tunne olla toista huonompi tai parempi?

[Ronzza]

Hei taas :) Olen penkonut viime päivinä paljon sisintäni koittaen löytää minää ja tutkien myös erilaisia tunnetiloja niiden ilmetessä.

Jos koet (arkipäivittäin? MA-PE?) ahdistusta niin kun seuraavan kerran huomaat tunteen, sano STOP! Stop sen takia, että pysähdyt ja _tunnustelet_, että miltä tunne tuntuu "raakana". Toisin sanoen, tunnustelet tuota tunnetta, ilman sen nimeä. Miltä tunne tuntuu jos sillä ei ole nimeä?

Olet elämäsi aikana jostain "itse" oppinut, että tuo tunne on ahdistus. Älä pakene tunnetta, älä pelkää, vaan koe tunne ja yritä "katsoa" tunteen taakse. Mitä sieltä löytyy? Jos tunteella ei ole nimeä, niin onko tunteella enää merkitystä.

Viimeksi eilen illalla koin taas jäätävää ahdistusta ja päätin olla juoksematta sitä karkuun. Tarkemmin ottaen tämä tapahtui yöllä ja meninkin sänkyyni makaamaan yrittäen antautua tuolle tuntemukselle. Olen itseasiassa "selättänyt" negatiiviset tunnetilat aikaisemminkin vain täysin huomioimalla tunteet, mutta yleensä mieli on sen verran kovassa äänessä, että noina hetkinä kun ahdistaa tai vituttaa tai mitä ikinä ei tule mieleenkään esimerkiksi vaikka istuutua alas ja hyväksyä taikka käydä läpi tuo tunne kokonaisuudessaan. Takaisin eiliseen --> Olin siis sängyllä ahdistuksen kourissa ja päätin täysin antautua tälle tunteelle, oli se sitten kuinka ikävä tahansa. Mieli koitti koko ajan sepustaa, että tämä ja tuo ahdistaa tai on ongelman ydin, sen aiheuttaja, että ei tunteelle antautuminen auta mitään koska tuon tunteen aiheuttaja - ajatus on silti olemassa, tai oli se sitten uskomus joka on niinkin huomaamaton, että ei edes tiedä mistä ahdistus johtuu. Pyrin jättämään selostuksen täysin taka-alalle ja onnistuinkin hyväksymään tuon ahdistuksen. Kaikki se jännitys, paha olo jota ikäänkuin kehossani tuntui, muuttui yhtäkkiä lämmöksi joka täytti koko kehon. Tämän huomattua mieli tuli takaisin kehiin ja ahdistus alkoi uudestaan (ei ole välttämättä niin helppoa :). Huomasin taas tuossa vaiheessa mielen selostuksen ja hyväksyin tuon ahdistavan tunteen yhä uudestaan ja uudestaan. Näistä muuttui kuin sykähteleviä lämpimiä aaltoja noiden negatiivisesti määriteltyjen tunteiden sijaan, se helpotti todella paljon yöllistä olotilaani ja pian tuosta sainkin unen päästä kiinni.

Kerroin aikaisemmassa viestissäni, että olen ollut viime aikoina laiska tonkimaan ajatusmaailmaani ja toimimaan prosessin 'hyväksi'. Nyt kuitenkin viimepäivinä motivaatio on ollut ainoastaan minän-läpinäkemistä kohtaan. Tuo ahdistus ja masennus on sen verran päivittäistä ja ollut osa "minua" enemmän tai vähemmän jo melkein viisi vuotta että oikeastaan en etsi mitään muutakuin onnellisuutta tai vapautta tällä hetkellä ja motivaattorina se onkin kaikista suurin. Törmäsin adyashantin erääseen videopätkään, jossa hän yhdessä jonkin 'henkisen etsijän' kanssa koittaa löytää minää. Huomaan olevani samassa tilanteessa kuin tuo etsijä. Jättää kaiken turhan ajattelun taka-alalle ja katsoo sisälle: Mikä on minä? - En pysty löytämään sitä, vaikka kuinka yritän. Ei mahdollisuutta. Mikä se minä on? En löydä sitä. Tässä vaiheessa kuitenkin tulee seinä vastaan. Mikä on se joka joka ei löydä minää? En tunnu pääseväni tästä enää pidemmälle. Minää ei löydy, ei sitten millään. Pelkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Selvästikin minä on ajatus tai uskomus, mutta ongelma tulee eteen kun minää ei löydy niin silti löytyy jokin joka on "minä"? / tai tunne minästä, joka tietää, että minää ei ole.

Mahtavaa keväänalkua ja auringonpaistetta sinne suunnille, jatkakaamme tästä taas! :)

[Method]

Miltä sinusta tuntuu nyt ajatus siitä, että varsinaista minää ei ole olemassa?

Kysyt itseltäsi, että mikä on se, joka ei löydä minää. Mitä vastaisit, jos joku kysyisi tätä sinulta?


Ja vielä yksi kysymys :) Minkä minän löydät, kun sanot että löytyy jokin joka on "minä"?

[Ronzza]

Ajatus että minää ei ole tuntuu totuudelta. Hetkittäin sen kokeminen tuntuu niin selvältä, etenkin aina iltaisin asiaan syventyessäni ja tuolla asialla "leikitellessäni". Elämä on niin hektistä ja ajatuksentäyteistä päivästä päivään, että realisaation syvenemin varmasti ottaa aikansa, yksin ollessani luonnon keskellä minän-poissaolo on aina kaikista syvintä, kaikki vain on. Ajatus ei pelota tai ahdista, ennemminkin helpottaa. Vapaus kaikista rajotteista mutta ei ketään kuka vapautuu.

Jos joku kysyisi minulta mikä on se joka ei löydä minää en täysin tiedä mitä vastaisin. Ehkä se on ajatus tai uskomus joka ei löydä minää, mikään 'minä' se ei voi olla koska tuota 'minää' ei ensikädessäkään löydy. Silti jonkinlainen tuntemus 'minästä' pysyy, vaikka ei ole mitään konkreettista minää. En ole kehoni enkä mieleni, missä 'minä' siis voisin sijaita? En voi osoittaa tuota mystistä entiteettiä sormella koska sillä ei ole asuinsijaa missään, ei mitään mistä sitä löytää. Silti sen olemassaolo on vielä pysyvää, uskomuksena tai ajatuksena. Parhaiten tuohon voisi myös vastata, että se mikä ei löydä minää on ei mikään. Tuo "ei mikään" tuntuu kuitenkin persoonalliselta, olennolta, tarkkailijalta tai tiedostajalta.

Minkä minän löydän kun löydän "minän"? Sehän siinä onkin kun mitään minua ei löydy :D Naurattaa aika syvästi tämä koska se kuulostaa järjettömältä. Ainoa asia mikä minä parhaillaan on jatkuva tulva ajatuksia jotka eivät ota lakatakseen.

[Ronzza]

Hei taas pitkästä aikaa! Viime päivinä minän harha on hävinnyt huomattavasti jokapäiväisestä elämästä, ainakin ajoittain. Mitään minää ei ole olemassa vaan vain tietoisuus missä kaikki ilmenee. En voi väittää etteikö minä nouse aina välillä takaisin, mutta suurimman osan ajasta se on nähty sinä minä se oikeasti on, uskomuksena. Ensimmäisen kerran tuon harhan läpinäkeminen tapahtui tosiaan tuossa kolmisen kuukautta sitten jolloin luulin jo suurimman osan uskomuksista karinneen pois. Näin ei kuitenkaan ollut vaan tuon jälkeen lisää kuolemisia on tapahtunut ja paljon turhaa on hävinnyt tiehensä ne nähtyinä uskomuksina. Ei ole enää tarvetta yrittää tavoitella nautinnollisuutta ties minkälaisista tulevaisuuden suunnitelmista ja uskomuksista, kaikki mitä ikinä voisi haluta on juuri tässä ja nyt.

Tarina minästä nousee vielä joka päivä jossain vaiheessa esiin. Takana on kuitenkin aina tieto siitä, että se on turha uskomus. Ei ole tarvetta edistää tätä prosessia ja yrittää olla tietoisempi koska jos näin tapahtuu se on vain ego valepukuun naamioituneena. Kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja niinkuin pitääkin, kaikki karisee itsekseen pikkuhiljaa pois ja ei tässä oikeastaan voi muuta tehdä kuin ottaa rennosti ja katsoa tarinan päättymistä askel askeleelta. Oikeasti tässä prosessissa ei ole mitään mitä "minä" voi asialle tehdä... paitsi ehkä käsittää, että se ei voi tehdä mitään joka itseasiassa tuntuu olevan jo suuri edistysaskel. Kaikki tapahtuu itsekseen niin käsittämättömän hienolla tavalla että :)

Terveisin,

Roni