Minä-ajatus on "esiajatus" jokaisessa ajatuksessa "minä sitä tai tätä". Esim. ajatus "minä nousen tuolista": täytyy olla ensin esiajatus "minä", ennen kuin mikään voi "nousta tuolista". Minä-ajatus on vain oletus, uskomus, konventio, joka helpottaa käytännöllistä elämää ja viestintää. Mutta onko mahdollista osoittaa minään sormella?
Tämä kyllä auttoi kirkastamaan ajatusta. Tuo esiajatus sana jostain syystä johtaa minua harhaan. Kuitenkin onnistun näkemään ajatuksessa kaksi komponenttia. Minä/nousen tuolista. Olen harjoitellut 'ploppaamista' jo jonkin aikaa. Koitin nyt keskittyä ploppaamaan ajatuksia, joissa on minä-komponentti läsnä. Huomaan, että kun ajatukset nousevat huomaan kysyväni lempeästi ja tietyllä huumorilla: "Ai, kuka ajattelee näin? plop"
Mistä ajatukset ilmestyvät ja mihin ne katoavat? Välittömän kokemuksen pohjalta? Aivot ja mieli ovat oletuksia, uskomuksia, välittömässä kokemuksessa, joten älä viittaa niihin.
Ajatukset näyttävät kumpuavan kahdesta erityyppisestä paikasta. Aistihavainnoista jonkinlaisen assosiaation jälkeen tai jollakin tapaa muistista. Luulisin, että nämä ovat kuitenkin samaa. Sitten on vielä jonkinlaista havainnointia, johon ei liity assoisaatiota. Voin katsoa kahvikuppia joko assoisioiden tai ilman. Ilman assoisaatiota katsominen tuntuu tyynemmältä tavalta katsoa.
Nautin kovasti juuri ajatusten seuraamisesta ja kehittelystä. Tajusin, että voin ehkä tehdä niin myös ilman minäkomponenttia. En todellakaan tiedä minne ajatukset katoavat.
Huom. mielen kaksi eri moodia: (1) rekisteröi huonetta ympärilläsi (2) tuottaa tarinoita/ajatuksia näkemästään. Jos tämä jaottelu ei tunnu heti selvältä (huolestut esim. siitä, ettet vain ajattelisi pöytää kun vain rekisteröit sen näkökentässäsi), niin keskity vaikka odottamaan ajatuksia, jotka liittyvät johonkin joka ei ole näkökentässäsi huoneessa ympärilläsi, silloin voit olla 100% varma, että ne ovat täyttä tuubaa, fiktiota.
Saatko edellisen harjoituksen tehtyäsi sellaisen tunteen, että "ihan kuin olisin teflonia, johon mikään ajatus ei takerru, eikä jätä jälkiä" ? :)
Tämä tuntuu hyvältä harjoitukselta. Tutustuin tähän ajatukseen ehkä noin viikko sitten. Olen koittanut soveltaa sitä aktiivisesti. Jossain kohtaa se tuntui ahdistavalta. Etenkin eilen päivällä. Sitten sain kiinni ajatuksesta, ettei minua ahdista se että kehittelen tarinoita ja olen kehitellyt niitä itsestäni, muista ihmisistä ja maailmasta jo PITKÄÄN. Eilen tämä aiheutti vielä ahdistusta. Nyt pystyn kysymään, ketä ahdistaa.
En sanoisi että tuntuu teflonilta. Juuri nyt en kuitenkaan huomaa takertuvani ajatuksiin.
Sosiaalinen kanssakäynti oli eilen antoisinta todella pitkään aikaan. Uskomattoman antoisaa :)
Sain jonkinlaisen tuntuman siihen, että minä komponentin huomaaminen ja ploppaus antaa mahdollisuuden toimia tilanteessa toisin. Kun minä nousee ja se plopataan, onkin tilaa arvioida uudelleen.
