Kokeile palata aikaisempaan harjoitukseen katsomaan maailmaa ikään kuin lapsen silmin, ilman leimoja. Yritä katsella asioita ikään kuin et tietäisi, mitä ne ovat. Havainnoi maailmaa ja sano mielessäsi "plop" kun ajatukset syöksyvät leimaamaan ja tarinoimaan.
Yritä kokea oma olemisesi samaan tapaan. Samoin kuin sana "puu" ei ole yhtä kuin se kokemus, johon sillä viitataan, eikä siten pysty tavoittamaan sitä yksilöllisyydessään, oletko sinäkään sana "minä" tai nimi "Liinu"? Jos menettäisit nyt muistisi ja sen mukana kaikki kielen käsitteet, kuka olisit? Miten kokisit olemassaolosi?
Ei, en ole sana minä. Olen se tunne, joka siitä sanasta seuraa. Ja se tunne luulee kykenevänsä liikkumaan, puhumaan, ajattelemaan ja niin edelleen. Vaikka se on vain tunne. Nimeni en ole, en ole ikinä kokenut sitä omakseni.
Jos menettäisin muistini ja käsitteet, ei tätä "minua" olisi. Millään ei olisi nimeä tai tarkoitusta ja kaikki vain olisi. Ei olisi mahdollista ajatella jonkin tapahtuvan "minulle", koska ei olisi tarinaa siitä "minusta". Ja silloin en kai kokisi olevani olemassa. Vähän hankala kuvitella tilannetta, jossa ei koe jotain, mitä nyt kokee jatkuvasti.
Tämä saattaa auttaa: Toista mielessäsi jotakin sanaa, ihan mitä tahansa. Toista sitten jotain persoonapronominia, vaikkapa "sinä". Sitten toista sanaa "minä". Onko näissä ajatuksissa laadullisesti mitään eroa? Mikä tekee "minä"-ajatuksesta niin erityisen ajatuksen? Eivätkö kaikki niistä ole vain ajatuksia?
Ei niissä ajatuksissa ole laadullisesti eroa, ne tulevat ja synnyttävät mielikuvan tai tarinan siitä, mihin sana on opittu yhdistämään. "Minä"-ajatuksessa se tarina vain on todella suuri ja monimutkainen. Melkein tuntee, kuinka aivot aktivoituvat enemmän.
Miten sinulle ilmenevä ajatus "minä" eroaa muille ihmisille ilmenevästä ajatuksesta "minä"?
Varmaan kaikilla ajatukseen liittyy se, että "minä" on tekijä ja se, jolle asiat tapahtuvat. Kaikilla on kuitenkin erilainen tarina "minästä", luonteenpiirteet, historia, onnistumiset, vaikeudet jne. Tähän mieleen voi tulla ajatus "minä pidän uimisesta", koska se on osa tarinaa "minästä". Ja joku toinen voi ajatella ainoastaan sitä, miten pelottavaa uiminen on, koska hänen tarinassaan "minä" pelkää vettä.
Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Sulje silmäsi hetkeksi. Huomaat varmaan, että sinulla on kiistaton tunne olemassaolosta. Taustalla on ikään kuin puhdas olemassaolon tunne. Tutustu tähän tunteeseen. Sanooko se itsessään mitään siitä, mitä on olemassa? Sanooko tuo olemisen tunne, että "minä olen Liinu, ihminen, nainen, näin ja näin vanha jne."?
Tunne "minästä" on itse asiassa tämä puhtaan olemisen tunne + leima "minä", ja tämän minä-leiman ympärille rakennetaan elämän aikana kokonainen tarinavyyhti siitä, mikä tämä minä on.
Pääsetkö tästä kiinni? Tämä on täsmälleen sama kuin yrittäisit katsoa pöydällä olevaa kuppia ja nähdä sen ilman leimaa "kuppi".
Olen katsellut tätä lisää. Eihän se tunne sano mitään mistään, mutta on se silti persoonallinen. Eli liitän siihen leiman "minä" ja siten tunteeseen muka kuuluu tarina "minusta".
Se tunne voi siis olla olemassa, vaikka tiedostaisin sen, että "minä" on vain mielikuvitushahmo. Pitäisi vain erottaa, mikä on tarinaa ja mikä todellista.
Mietin tätä pitkään yksi päivä ja hetkeksi tajusin ainakin jollain tasolla, mitä tarkoittaa se, ettei mitään "minua" todellakaan ole. Että kyse on todellakin MINUSTA ja tämä "minä" on samanlainen kuin Batman tai Muumipeikko. Olen yrittänyt ottaa vähän etäisyyttä tähän "minuun" ja nähdä itseni tarinana.
Olet kuunnellut tuota "ääntä" koko elämäsi etkä ole kuullut pääsi sisällä muitakaan ääniä (oletan), joten luonnollisesti pidät sitä omana äänenäsi. Useimmille meistä se kuulostaa omalta ääneltä. Mutta katsopa tarkkaan: onko olemassa "ääntä" joka "sanoo ajatukset" "mielessä", vai onko vain ajatuksia, jotka ilmestyvät ja katoavat peräjälkeen? En siis kiistä siitä vaikutelmaa, että oma ääni ikään kuin puhuisi pään sisällä, mutta vaikutelmat, ja varsinkin se kieli, johon nämä vaikutelmat puemme, saattavat antaa väärän kuvan todellisuudesta. Onko kyseessä ääni, joka puhuu, vai vain ajatuksia?
Mitä itselle puhumiseen tulee, voitko oikeasti todentaa mitään "kuuntelijaa" erillään hetki hetkeltä ilmestyvistä ja katoavista ajatuksista?
Olen näiden kanssa edelleen vähän epävarma... Kun ajatukset ovat sanallisia, on pakko olla joku ääni, jolla ne kuuluvat. Ei se ääni puhu, se on vain ääni, jolle olen antanut "minä"-leiman. Samalla tavalla kuin musiikki kuunnellessa laulajan ääni ei sano mitään siitä, kenen ääni se on. Ääneen vain on liitetty leima "Bob Dylanin ääni" tms.
Se, joka muka kuulee ajatukset, taitaa olla se olemassaolon tunne plus "minä"-leima, joka kuvittelee voivansa kuulla.
