Etsin opasta

[nestori]

Hyviä havaintoja. On ilmiselvää, että kehon prosessit toimivat hienosti ja itsestään. Välillä ollaan unessa, välillä näköhavainto on läsnä. Älyllisesti tämän ymmärtää, mutta on ihmeellistä, ettei sitä tule koskaan oikeasti tutkittua.

On totta, että tietty tunne manipuloinnista ja vastustamisesta on läsnä, vaikka kontrollin illuusio murenee. Esim. kun syntyy ajatus "minä hengitän" niin hengitys muuttuu katkonaiseksi. Tutkitaan tätä hieman. Yleensä ajatus synnyttää tunnevastineen kehossa, tämä tunne saa sitten "nimilapun" mieleltä kuten "tunnen ärsytystä koska sejase". Tämä synnyyttää uusia ajatuksia, mikä taas synnyttää uusia tunteita jne. Jos tähän väliin sotketaan vielä "minä-ajatus", joka tuntee ja valitsee, niin mylly voimistuu ja voimistuu. Jos taas tunteet ovat vain tuntemuksia ja ajatukset vain ajatuksia, niin mylly ei saa uutta energiaa mistään.

Ajattele nyt jotain "negatiivista". Katso miten tunne syntyy kehoosi. Katso miten se tuottaa uusia ajatuksia. Katso miten ajatukset tuottavat lisää tuntemuksia. Ovatko nämä mitään muuta kuin tunteita ja ajatuksia? Tarkoittaako tunne vatsanpohjassa absoluuttisella totuudella sen tulkintaa, esim. "olen surullinen"? Tarkoittaako hengityksen kiihtyminen absoluuttisella totuudella "Minä hengitän"? Taaskin, pelkkä katsominen ja oma kokemus on tärkeää.

Esa

Hei,

joo, nyt huomaan ettei sillä ole edes mitään väliä, onko minulla mitään valtaa vai ei. Voin vain katsella, mitä tapahtuu. En voi hallita sydämenlyöntejä enkä kierrättää verta, en voi kasvattaa hiuksia tai kynsiä enkä uusintaa ihoani. "Ilman minua" on tarpeet nukkua, herätä, harrastaa liikuntaa, syödä, hengittää, sulattaa ruokaa, peseytyä. Mielestäni voin vaikuttaa näihin tilapäisesti johonkin suuntaan (esimerkiksi kiihdyttää hengitystä), mutta sitten joudun aina palaamaan keskitielle, jossa nämä asiat tapahtuvat vain itsestään.

Anna

[isla]

Moi,

tarvitsen lisaa aikaa tarkkailla tata prosessia, postaan huomenna havaintoni tanne. :)

Anna

[nestori]

Ok, tutki rauhassa! :) Kiitos kun ilmoitit.

Esa

[isla]

Moi,

heh, nerokasta tuo, että kehon prosessien toiminta ei häiriinny "minän" ansiosta, vaan ajatusten ja niitä seuraavien tunteiden ansiosta. Ja eivät ne ole mitään muita kuin tunteita ja ajatuksia, mutta huh miten helposti se mylly lähtee pyörimään. Mutta tuntuu kuitenkin siltä, että pystyn vaikuttamaan ajatuksiini vähän.

Huomaan vastustusta, koska en oikein tunnu saavan tästä mitään irti. Ehkä jokin iso juttu on tulossa nyt esiin.

Eilen sain kuulla mun siskolta, että mun äidillä on ollut psykoosioireita viime viikolla (taas, edellisen kerran muutama vuosi sitten). Järkytyin tosta jonkin verran, mutta pystyin aika nopeasti rauhoittumaan. Tuo sai mut myös muistamaan, miten paljon oon edistynyt tässä prosessissa. Meidän perheessä on ollut tosi paljon mielenterveysongelmia, jotka loppujen lopuks palautuu aika pitkälti vain siihen, että mieli tuottaa kasan sairaita ajatuksia, joihin ihminen uskoo täysin.
Pystyin myös soittamaan mun äidille, ilmaisemaan huolenpitoa häntä kohtaan ja pysymään silti omassa energiassani. Mä oon vältellyt mun äitiä parin viimeisen vuoden ajan, koska hänen tapaamisensa on ollut henkisesti melko raskasta.

Anna

[nestori]

Hei,

Tunteet, tuntoaistumus ja ajattelu voidaan nähdä tosiaan luonnollisiksi elämänprosesseiksi. On vaikea sanoa voivatko ne "häiriintyä" absoluuttisessa mielessä. Prosessit, ja elämä, kuitenkin toimivat - halusimme tai emme. Uskoimme joulupukkiin tai emme. Näyttää kuitenkin siltä, että kun ajatusprosesseissa pyörii "minä-ajatuksia" kuten "minun ei kuuluisi tuntea näin" tai "tämä johtuu siitä kun minä olen tällainen ja tälläinen" niin mylly saa uutta energiaa.

Tunteet ja ajatukset eivät tule loppumaan, sen voin luvata. Pieni lapsikin voi kiukustua raivoisasti, mutta yleensä n. 5 sekunnin jälkeen unohtaa, miksi kiukustui.

Olen pahoillani äitisi puolesta. Nämä ovat ikäviä asioita ja kuuluvat elämään. Suhde vanhempiin on myös yleensä niitä viimeisiä ja vaikeimpia kiinnikkeitä, jotka katkeavat elämän painosta. "Minän-illuusion" läpi näkeminen ei myöskään ole varma tae mahdollisten mielenterveysongelmien salamannopeasta ratkeamisesta, vaikkakin ne voivat toisaalta helpottaakin. Prosessi menee jokaisella eri tavalla. Ehkä voisin suositella, että juuri nyt ei kannata liikaa "jaella neuvoa" tai huolehtia muista. Yleensä paras tapa auttaa muita on auttaa ensin itseään. Luulen, että näin varmaan olet itsekin ajatellut.

Kyllä, hyvin oivallettu. Mieli tuottaa paljon ajatuksia, osasta on suhteellista hyötyä "sataa -ota sateenvarjo", mutta suurimmasta osasta ei. Ajatus ilman uskoa on vain ajatus. Aivokemiaa. Neuronien liikettä. Toisaalta ajatus, jossa on uskoa takana, voi aloittaa sodan ja tuhota miljoonien ihmisten elämän.

Sanoit, ettet "saa tästä mitään irti". Hyvä. Se on totuus. "Sinä" et tosiaan tule saamaan tästä mitään irti. Vastustusta voi ilmetä ihan syystä. Se on luonnollinen "suojaprosessi". Toimii hienosti, estää näkemästä jotain, haluaa suunnata huomion muualle. Miten ajatus voisi saada mistään mitään irti?

Jatketaan elämän tutkimista. Unohda hetkeksi kaikki mitä tiedät, tai olet lukenut. Suora havainto.

Pystytkö kertomaan mistä ajatukset tulevat?
Pystytkö näkemään minne ne tarkalleen menevät?
Pystytkö tietämään seuraavan ajatuksesi?

Kirjoita mitä nousee.

Esa

Moi,

heh, nerokasta tuo, että kehon prosessien toiminta ei häiriinny "minän" ansiosta, vaan ajatusten ja niitä seuraavien tunteiden ansiosta. Ja eivät ne ole mitään muita kuin tunteita ja ajatuksia, mutta huh miten helposti se mylly lähtee pyörimään. Mutta tuntuu kuitenkin siltä, että pystyn vaikuttamaan ajatuksiini vähän.

Huomaan vastustusta, koska en oikein tunnu saavan tästä mitään irti. Ehkä jokin iso juttu on tulossa nyt esiin.

Eilen sain kuulla mun siskolta, että mun äidillä on ollut psykoosioireita viime viikolla (taas, edellisen kerran muutama vuosi sitten). Järkytyin tosta jonkin verran, mutta pystyin aika nopeasti rauhoittumaan. Tuo sai mut myös muistamaan, miten paljon oon edistynyt tässä prosessissa. Meidän perheessä on ollut tosi paljon mielenterveysongelmia, jotka loppujen lopuks palautuu aika pitkälti vain siihen, että mieli tuottaa kasan sairaita ajatuksia, joihin ihminen uskoo täysin.
Pystyin myös soittamaan mun äidille, ilmaisemaan huolenpitoa häntä kohtaan ja pysymään silti omassa energiassani. Mä oon vältellyt mun äitiä parin viimeisen vuoden ajan, koska hänen tapaamisensa on ollut henkisesti melko raskasta.

Anna

[isla]

Moi,

anteeksi että en postannut eilen. Musta tuntui että oisin vain toistellut konemaisesti samoja lauseita. Mut ehkä niiden kirjoittaminen oiskin synnyttänyt jotain uutta.

osa ajatuksista tuntuu syntyvän aistihavainnoista, mutta suurempi osa niistä tulee vain jostain, en tiedä yhtään mistä. Luultavasti olen saanut ne joskus aikaisemmin aistihavaintojen avulla ja sitten kun koen samanlaisia aistimuksia, ne ajatukset nousevat. Mutta niillä ei välttämättä ole mitään todellisuuspohjaa. Enkä pysty tietämään, minne ne menevät, ne vain tuntuvat liukenevan johonkin. En voi tietää seuraavaa ajatustani. En voi edes aavistaa, mikä se tulee olemaan.


Tänään tapahtui jotain. Musta tuntui, että yhtäkkiä hyväksyin. Jotain putosi pois.

Mua on aikaisemmin nolottanut se ala, jota opiskelen, mutta nyt kun olen kokeillut opiskella muuta, huomaan, että se ala on sittenkin ihan ok. Mä kuvittelin, että oman alan pitäisi tuntua jotenkin ruusunpunaiselta ja euforiselta. Mut ei. Se on vain jotain mitä mä teen, ei sen isompi juttu.


Anna

[nestori]

Hei,

on ok, että joka päivä ei runosuoni kuki, mutta pistä sellaisina päivinä vaikka joku pieni viesti, ettet pysty vielä vastaamaan. Toisaalta joskus tuntuu, ettei mitään tule ulos, mutta kun pakottaa sormet näppäimistölle niin jotain itseasiassa tuleekin. Tosiaan, tässä ei haeta "oikeita vastauksia", sinun ei tarvitse miellyttää minua. Tärkeintä on vain, että olet rehellinen itsellesi ja sanot miltä tuntuu.

Ajatus ei itseasiassa synny aistihavainnosta. On vain aistihavainto, ja sitten on ajatus. Nämä eivät tavallaan koskaan kosketa toisiaan. Voit tutkia tätä katsomalla vaikka kirjahyllyä. Tietääkö puhdas näköhavainto, että katsot kirjahyllyä? Vai ajatus? Kumpi on ensin? Onko näköhavainto mitään muuta kuin eri värejä? Voimme tutkia tätä tarkemmin kohta tuonnenpana.

Kyllä, hyvä, ajatukset virtaavat, jostain tulevat, jonnekin menevät. Emme tiedä seuraavaa ajatusta? Miten elämää voisi hallita jos seuraava ajatuskin on täysi mysteeri? Ilona on sanonut:

"I is just a thought and you see that thought itself does not think.....IT CLICKS!"

Kerroit, että jotakin on tapahtunut tai pudonnut. Toivoisin, että avaisit tätä hieman enemmän. Se voi olla tuntua vaikealta, mutta kokemus on osoittanut, että oivallusten mahdollisimman tarkka kuvaaminen on usein hyödyllistä.

Esa

Moi,

anteeksi että en postannut eilen. Musta tuntui että oisin vain toistellut konemaisesti samoja lauseita. Mut ehkä niiden kirjoittaminen oiskin synnyttänyt jotain uutta.

osa ajatuksista tuntuu syntyvän aistihavainnoista, mutta suurempi osa niistä tulee vain jostain, en tiedä yhtään mistä. Luultavasti olen saanut ne joskus aikaisemmin aistihavaintojen avulla ja sitten kun koen samanlaisia aistimuksia, ne ajatukset nousevat. Mutta niillä ei välttämättä ole mitään todellisuuspohjaa. Enkä pysty tietämään, minne ne menevät, ne vain tuntuvat liukenevan johonkin. En voi tietää seuraavaa ajatustani. En voi edes aavistaa, mikä se tulee olemaan.


Tänään tapahtui jotain. Musta tuntui, että yhtäkkiä hyväksyin. Jotain putosi pois.

Mua on aikaisemmin nolottanut se ala, jota opiskelen, mutta nyt kun olen kokeillut opiskella muuta, huomaan, että se ala on sittenkin ihan ok. Mä kuvittelin, että oman alan pitäisi tuntua jotenkin ruusunpunaiselta ja euforiselta. Mut ei. Se on vain jotain mitä mä teen, ei sen isompi juttu.


Anna

[isla]

Moi,


nakohavainto on ensin, ja se ei tieda yhtaan mitaan. Nakohavainnossa ei ole ketaan katsojaa. On vareja, on myos muotoja. On esineita, kehoja.


Ma olen ollut tosi paha perfektionisti mun koko elaman. Jos oot itse ollut, tiiat miten kamalaa se on. Tuntuu etta nyt pudotin siita osan pois. Mun on ollut ihan hirvean vaikea hyvaksya, etta elama vois olla... kaikkialla samanlaista, arkista, valilla vaikeeta, valilla helppoa. Valilla olisin surullinen, valilla iloinen. Ma kuvittelin, etta sitten kun loydan mun elaman tarkoituksen, kaikki ois vaan yhta flow'ta, pursuaisin visioita ja tarmoa toteuttaa ne. Sit ma tekisin hurmoksessa toita ja saisin Nobelin palkinnon tai jotain vastaavaa.

Mun on ollu tosi vaikeeta hyvaksya, et ma voisinkin olla ihan vain tavallinen ihminen. Mun piti tehda uraa tieteen parissa, keksia jotain uutta. Tuntu ihan kasittamattomalta, et ma voisin vaan menna johonkin tavalliseen tyohon, jossa voisin auttaa tavallisia ihmisia. Et ma voisin menna aamulla toihin, lahtea iltapaivalla ja jattaa tyot toihin. Jos mul ois kokopaivatyo, ehka ei oiskaan. Pitaa hauskaa. Matkustella. Lukea, tanssia. Kayda kampaajalla. Jutella naapurin kanssa. Ostaa vaatteita. Vieda roskat. Laittaa ruokaa.

Must tuntuu et ma oon ylipaataan hammentynyt siita, etta oon elossa ja hengissa. 19-vuotiaaks asti ma toivoin etta auto ajais mun paalle ja kuolisin. Mun ei pitany elaa nain vanhaks. En tiia miten eletaan.



Ma pelkaan valaistumisessa sita, etta en enaa valita mun laheisista, etta menetan mun kaikki ystavat. Mut toisaalt epailen vahvasti et se mita tapahtuu on, etta mun kaikki riippuvat ihmissuhteet hiipuu tai loppuu, tilalle tulee tasapainoisempia. Ja en varmaankaan "valita" enaa mun laheisista silla tavalla, milla oon aikaisemmin valittanyt, eli riippunut.
Pelkaan, etta en saa ikina tyopaikkaa, koska oon "outo", ja sen takia en pysty maksamaan mun velkoja takaisin, ja paadyn elamaan kadulle. No oisko se maailmanloppu? Ei. Voisinko ma nousta sielta? Voisin.



Oonko valmis ottaa esimerkiks sen riskin, etta mun aiti kuolee? Kylla mun on hitto pakko olla. Olen. Lopulta oon kuitenkin yksin.


Toivottavasti en kuulosta valittajalta, halusin vain avata mun taustaa jotta voit kysya lisaa kysymyksia(?). Tama oli mun mielesta oleellista silta kannalta, koska must tuntuu nyt etta valaistumisessa onkin kyse vain tavallisen elaman elamisesta, ei siita etta yrittaa yhtaan mitaan.



Anna

[isla]

Ja tavallisella elamalla en nyt tarkoita sita, etta pitas hankkia aviomies, asunto, koira, 1,5 lasta ja auto, ainoastaan siks, etta muut tekee niin.

Vaan enemman sita, etta mikaan ei oo enaa pakollista elamassa. Etta nimenomaan ei tarvitse hankkia noita esimerkiksi tehdakseni vaikutusta muihin. Voin hankkia ne, jos elama vie siihen suuntaan. Yksinkertaisesti, jos niin tapahtuu. Eli itse asiassa en hanki yhtaan mitaan, hahah. Jos ne tulee, ne tulee.

Eika myoskaan tarvitse myyda kaikkea omaisuuttaan ja lahtea reppureissaamaan maailman ympari tai alkaa sata tavaraa omistavaksi minimalistiksi sanoutuakseen irti taman yhteiskunnan "kapitalistista arvoista" ja kuluttamishysteriasta. Vaan menen kauppaan ja ostan mita ostan. Tai sit menen metsaan ja keraan marjoja. Ei silla ole mun kanssa mitaan tekemista :D

Anna

[nestori]

Vau, hienoa lukea tällaista. Hyvää työtä, olet oikeilla jäljillä! Vastaan tarkemmin illalla.

Esa

[nestori]

"Vapautuminenhan" on itseasiassa täysin "tavallisena" olemista. Se on meidän luonnollinen olotila. Se on niin helppoa, että se menee helposti ohi. Olet oikeillä jäljillä. Elämä "tavallisena" on paljon luovempaa, leikkisämpää ja vapaampaa. Voimme edelleen ajatella eri mahdollisuuksia ja skenaarioita, mutta elämän ei tarvitse mennä kaavojen mukaan.

Valaistuminen. Sana jolla on hirveä painolasti. Siihen ei ehkä kannata jäädä liikaa kiinni. Tutkimme täällä vain, onko "minä" todellinen vai ei. Ei muuta. Tietysti on myös hyvä kysyä, "kuka tai mikä yrittää valaistua, ja kuka/tai mikä valaistuu"? Tarkka katsominen voi olla hedelmällistä...

Kuten sanoit, lopulta olemme kuitenkin "yksin". Emme pysty kontrolloimaan muita ihmisiä kerta emme pysty loppujen lopuksi kontrolloimaan edes itseämme. En tiedä heräänkö aamulla kun illalla menen nukkumaan. Todellisuudessa en tiedä mitään edes minuutin päähän. Tätä ei itseasiassa muuta edes hyväksyinkö sen vain en. Muiden kohtalo ei ole meidän käsissämme, eikä ole koskaan ollutkaan. Mikä helpotus... :) Elämä huolehtii ystävistä ja äitistäsi, niin kuin tähänkin asti. Ehkä eri tavalla kuin ajattelit, mutta kuitenkin. Kun näit, että joulupukkia ei ole olemassa, muuttuiko mikään?

Ota seuraava päivä vaikka ihan rennosti. Käy kävelyllä, katsele luontoa. Katso "mitkä asiat tapahtuvat luonnossa ilman minää - ilman tekijää". Mitä löydät?

Hyviä hetkiä :)

Esa

[isla]

Moi,

huh, raskasta tutkimista, mutta varmasti myos edistysta...

kun ma katson, en loyda minaa yhtaan mistaan, mutta katsoessani tunnen voimakasta paniikin ja kaaoksen tunnetta. Ajattelin etta mun olisi syyta hieman tutkia, mika tarkalleen ottaen uhkaa.

Mua pelottaa, etta maailma tayttyy roskasta, luonnonvarat loppuu, puut kaadetaan... mutta itse asiassa en pelkaa varsinaisesti noita asioita, vaan "omaa kuolemaani" noiden asioiden johdosta. Eli kuolemanpelko.


Tuntuu myos vaikealta paastaa irti etsimisesta. Enaa en olekaan seksikkaasti buddhalainen tai voi kuluttaa aikaani yrittamalla olla siina parempi. Nyt on paljon... ylimaaraista aikaa.

Naen kylla, etta jos taa keho "kuolis" just nyt, se laitettas hautaan makaamaan, niin kylla taa maailma jatkais pyorimistaan ihan samalla tavalla. Sita vastustava ajatus on, etta mita jos "kohtalo" tai "elama" onkin varannut mulle jonkin tosi tarkean tehtavan vaikka ilmastonmuutoksen estamisessa, ja sen takia en voi "hellittaa" ja "olla vastuuton" ja vain nauttia elamasta. Mutta naen etta tuokin on ihan paskaa. :D
Jos mietin etta ois vaikka joku tosi hyvaa teknologiaa kehittava firma ja sen toimitusjohtaja kuolis ja se firma menis konkkaan, niin sit tulis tilalle vain uus firma, tai sit ei tuliskaan, elama jatkuis kuitenkin.

Toisaalta on vituttava ajatella etta mulla ei ois mitaan merkitysta tan kokonaisuuden kannalta... mutta totta kai mulla on. En vaan oo korvaamaton.

Joten "mina" voi nyt kuolla ihan vapaasti...


Anna

[isla]

Huhhuh, ihan älytön olo. Mun on niin vaikea uskoa, että kaikki voisi olla näin helppoa. Mutta siltä se vain vaikuttaa.

Viimeinen(?) tai ainakin iso niitti mun arkkuuni oli se, kun sanoin itelleni, ettei musta tuu koskaan yhtään mitään. Se jotenkin jysähti nyt mun tajuntaani. Aikaisemmin kun olen mehustellut sitä lausetta, se on tuntunut ihan karsealta, siltä ettei se vaan voi olla totta, mutta nyt... jep, niin se on.

Nyt tuntuu että pakenemisen tarve ja uuden fyysisen kodin löytämisen tarve laantuvat, ymmärrän että elämä on kaikkialla samanlaista, päänsisäinen tila.

Tuntuu ihan hullulta, mistä mä unelmoin enää? Mut tiiän että kaikki menee kyllä hyvin. Tai ei edes hyvin, mutta menee. Ja sen kanssa eletään.

[nestori]

Hyvä! Nyt ollaan lähellä!

Löytyykö minää mistään? Katso syvemmälle, tutki kunnes siitä ei ole epäilystäkään. Oletko sinä olemassa? Miltä sinusta tuntuu nyt? Kuvaile kokemustasi. Onko jotain mikä tällä hetkellä tuntuu epäselvältä tai hankaa vastaan? Katso todella, onko minää olemassa? Kirjoita jos tuntuu, että jossain suhteessa on, niin tutkitaan sitä lisää. Haluan että asia tulee sinulle kristallinkirkkaaksi.

Jos pelkoja on - ovatko ne mitään muuta kuin ajatuksia? Ovatko ajatukset totta?

Esa

[nestori]

Mitä kuuluu?

Esa