Opasta kaivataan

[Paka]

Ajatukset voivat siis tuntua niin todellisilta, että niillä näyttäisi olevan merkitystä jo todellisuuteenkin.

Olet oikeassa, että ihminen voi olla niin samaistunut omiin ajatuksiin, että voi ajatusten yllyttämänä tehdä vaikka itsemurhan. Mutta olemmeko yhtä kuin ajatuksemme? Miksi luottaa ajatukseen, jotka eivät edes ole totta niin kui totesit?

Tutki seuraavaksi mahdollisimman tarkasti miten tunteet syntyvät?
Voit vaikka miettiä tätä jonkin esimerkin avulla, jossa olet (tai joku toinen on) ärsyyntynyt/suuttunut/vihastunut kunnolla (muutkin tunteet käy). Ovatko tunteet henkilökohtaisia? Tutki erityisesti miten ajatukset ja tunteet liittyvät toisiinsa.

Ajatus tuntuu kyllä turhan rohkealta... Etteikö minulla olisi kontrollia mihinkään tekemisiini?

... niin entäpä, jos ei ole koskaan ollukkaan? Jospa kontrolli on vaan mielen kuvitelmaa siitä mitä tapahtuu - urheiluselostaja kommentoimassa.

Mistä minä todellisuudessa siis tiedän, ettei jostain ole tulossa bussia tai rekkaa, joka ajaa ylitseni?

On tosiasia, että aistit on, havainto on, toiminta on, ajatukset on mutta onko ne "minun"? Onko orava julistamassa minä haen kävyn ja syön sen? Osaahan oravakin väistää kettua. (taisimme jo sopiakkin, ettei luonnossa ole "minää")

[Theedor]

Niin, miksipä luottaa ajatuksiin kuin johonkin todelliseen asiaan tai esineeseen? Ajatuksen voimallahan ei tulevaisuutta esimerkiksi ole helppoa ennustaa ja menneestäkin saa parhaimmillaankin vähintään värittyneen kuvan.

Tunteet ja ajatukset, sitten. Mistä tunteet syntyvät? Osittain syntymekanismit lienevät samat (ja minulle tuntemattomat) kuin ajatuksillakin. Mutta tunteet saattavat syntyä vielä spontaanimmin ja olla vielä hankalammin hallittavissa kuin ajatukset.

Otan esimerkin: Saan aistiärsykkeen kovasta äänestä istuessani junassa ja lukiessani. Tajuan (mielessäni, ajatuksissani), että ääni kuuluu vaunuun kävelevän teinin kännykästä, jonka kaiutin on täysillä ja soittaa (minun mielestäni) luokattoman huonoa musiikkia. Ajatukseni kertovat minulle, että ääni ei sovi tähän tilanteeseen, tähän mielentilaani tai ympäristöön. Syntyy välittömästi tunne, jota pidän negatiivisena. Minua ärsyttää. Sen jälkeen tunteeni alkaa ohjailla ajatuksiani. Alan nähdä tuossa teinissä kaikenlaisia vastenmielisiä ominaisuuksia (vastenmielisiä edelleen ainakin omassa päässäni); ettäs kehtaakin tuolla lailla jäystää purkkaa suu auki ja häiritä muita matkustajia! Ja nämä ajatukseni lisäävät ärsyyntymisen tunnetta. Olen tunteen ja ajatuksen kierteessä, josta on vaikea pyristellä irti. Jos yritän järjen tasolla ajatella, että asia ei ole lopultakaan mikään suuri ja että jos keskityn hyvin, voin jatkaa lukemistani. Mutta tunne sotii vastaan ja ohjaa ärtyneet ajatukseni koko ajan takaisin häiriön aiheuttajaan.

Tämän esimerkin perusteella sanoisin, että tunne syntyy ajatuksen kautta. En kenties olisi pitänyt koko asiaa pahana, jos soiva kappale olisi ollut vaikkapa minun suosikkimusiikkiani ja tuonut mieleeni jonkun hienon muiston nuoruudestani. Ajatus ja etenkin arvottava, tuomitseva ajatus sai ärsytyksen tunteeni heräämään.

Ovatko tunteet henkilökohtaisia? Kyllä, mielestäni hyvinkin. En voi olla varma, että muita matkustajia olisi ärsyttänyt tuo musiikki. Musiikkia kaiuttavan teinin mielestä musiikki oli varmasti hyvääkin. Jokainen vaunussa olija on tulkinnut tilanteen omista lähtökohdistaan ja kokenut omat tunnereaktionsa sen mukaan.

Ajatus tuntuu kyllä turhan rohkealta... Etteikö minulla olisi kontrollia mihinkään tekemisiini?
... niin entäpä, jos ei ole koskaan ollukkaan? Jospa kontrolli on vaan mielen kuvitelmaa siitä mitä tapahtuu - urheiluselostaja kommentoimassa.

Edelleen tämä tuntuu aika isolta ajatukselta. Eikö minulla siis ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, miten tässä keskustelussa käy? Eikö vapaan tahdon ja kontrollin vastapooli ole determinismi? Onko siis jo lähtökohtaisesti jossain määritelty, että minä päädyn tälle nettisivulle ja tulen käymään tämän keskustelun? Tai onhan sentään olemassa vielä kaaos, joka ohjailee tapahtumia sattuman kautta. Mutta kaoottisessakin mallissa pitäisi sentään olla jotain merkitystä sillä, jos vastaan "kyllä" tai "ei". Jokaisen tekemäni (ja sinun tekemäsi) valinnan pitäisi mutkistaa tapahtumaketjua niin, että sen ennustaminen on loulta mahdotonta. Eikö meillä siis ole mahdollisuutta tehdä valintaa? Kuka minun valintani sitten tekee?

Tietenkin on täysin mahdotonta todistaa, että voisin tehdä valintoja itse. Voin kolikkoa heittäessäni valita kruunan tai klaavan. Valittuani jommankumman, en enää voi todistaa, että tein valinnan itse, enkä ennalta määritellysti. Voin tietysti vaihtaa valinnan, mutta enhän minä sitäkään valintaa voi todistaa omakseni. Mutta voiko sen todistaa jonkun muun kuin minun valinnakseni? Miksi se en olisi minä, joka päättää ostaa kalapuikkojen sijasta kirjolohipyöryköitä?

-T-

[Paka]

Hyvä 'T' juuri näin, kuvaat tässä hyvin miten ajatukset synnyttävät erilaisia tunnereaktioita.

Tämän esimerkin perusteella sanoisin, että tunne syntyy ajatuksen kautta.

Ajatukseni kertovat minulle, että ääni ei sovi tähän tilanteeseen, tähän mielentilaani tai ympäristöön. Syntyy välittömästi tunne, jota pidän negatiivisena. Minua ärsyttää. Sen jälkeen tunteeni alkaa ohjailla ajatuksiani. Alan nähdä tuossa teinissä kaikenlaisia vastenmielisiä ominaisuuksia (vastenmielisiä edelleen ainakin omassa päässäni); ettäs kehtaakin tuolla lailla jäystää purkkaa suu auki ja häiritä muita matkustajia!

Tunteet syöttävät energiaa takaisin ajatuksiin, syntyy lisää negatiivisia ajatuksia, jotka alun perin loivat tunteen näin syntyy tarkistamaton ajatusten ja tunteiden kehä, joka lisää tunteellista ajattelua ja tarinointia. Eli ajatukset synnyttävät tunteita, jotka tuntuvat ihan fysiologisesti stressinä ja jännityksenä, jopa sairauteen asti. Joskus tunnereaktio on niin nopea, että on vaikea havaita siihen liittyviä ajatuksia. Tällöin on usein kysymys syvistä tiedostamattomista uskomuksista, asenteista ja oletuksista. Voitko nähdä miten tunne on kuin ”hälytyskello” mikä kehottaa meitä katsomaan kyseenalaistamattomaan / valheelliseen ajatteluun? Tunteessa ei koskaan ole mitään vikaa, niitä on turha paeta ne voi aina toivottaa tervetulleeksi ja katsoa mikä on se tarina joka tämän nostaa. Aina voi kysyä: onko tämä ajatus aivan varmasti totta.

Monesti luotamme ajatukseen ja tunteeseen ja annamme niiden ohjata toimintaamme. Kertooko lapsen ajatus tai tunne pelosta tai jopa kauhusta mitään ”mörön” olemassa olosta?

Sama älykkyys, joka katsoo oravan silmistä ja saa sen keräämään talvivarastoa tai väistämään kettua katsoo myös sinun silmistäsi jolloin oikea toiminta kyseiseenkin hetkeen tapahtuu. Eli älykkyys on, havainto on, katsominen on, toiminta on. Näytä konkreettisesti missä näissä on MINÄ? Voitko osoittaa sitä sormella?

[Theedor]

Noh, tunnehan se ei paljoa kerro todellisuudesta. Lapsen kauhuntunteet illalla nukkumaanmenoaikana eivät kerro mitään todellista sängyn alla lymyilevästä möröstä. Samaten minä voin rannassa paljain jaloin kävellessäni säikähtää pahanpäiväisesti käppyräistä oksaa ja luulla sitä käärmeeksi. Pelkoni ei kerro minulle, että todellisuudessa "käärme" onkin oksa. Pikemminkin pelkoni estää minua tulemasta järkiini ja näkemästä oksaa elottomana oksana uhkaavan käärmeen sijasta. Jollei pelko (eli tune) vääristäisi aistihavaintojeni tulkintaa, tajuaisin nopeammin, ettei ole syytä panikoida.

Väistäessäni hiukset pystyssä "käärmettä", saan siitä kuitenkin koko ajan uutta aistihavaintoa. Näen, ettei se liiku (vaikka pelkoni ehkä saa minut kuvittelemaan oksaan liikettä jonkin aikaa). Näen, ettei oksalla olekaan käärmeen ihoa. Älykkyys ja oppiminen saa minut lopulta tajuamaan, että kyseessä olikin vain oksa.

Aiemminkin olen yrittänyt pohtia, että onko tässä havainnoimisessa, säikähtämisessä, polulta sivuun hyppäämisessä ja lopulta virheeni tajuamisessa jossain "minä" vai tapahtuuko tämä kaikki vain. Ja olen aiemminkin tullut siihen tulokseen, että en voi osoittaa sormella "minää" enkä todistaa sen olemassaoloa. Jos säikähdän käärmeeksi luulemaani oksaa ja hyppään pois polulta, voin varmuudella sanoa, että virhetulkinta oksasta on tapahtunut, samoin kuin säikähtäminen ja polulta pois hyppääminen. Ei "minää" voi nähdä. Säikähtämisen kyllä tuntee, mutta en pysty sanomaan, että se on juuri "minä", joka sen tuntee. Joku sen tuntee, mitä ilmeisimmin, koskapa säikähtäminen sillä tavalla johtaa polulta hyppäämiseen...

Sama älykkyys, joka katsoo oravan silmistä ja saa sen keräämään talvivarastoa tai väistämään kettua katsoo myös sinun silmistäsi jolloin oikea toiminta kyseiseenkin hetkeen tapahtuu.

Haluaisin tuohon kuitenkin sanoa, että onhan mahdollista toimia myös tilanteeseen nähden väärin. Orava voi kettua väistäessään hypätä auton alle tai minä voin oksaa käärmeeksi luullessani hypätä polulta syrjään ja taittaa jalkani pahastikin. Silloinhan se sama "ei minä" tekee jonkun teon, joka perustuu väärin tulkittuihin tai kokonaan puutteellisiin tietoihin ympäristöstä. Eipä sillä, että tuo virheellinen teko sen enempää kertoisi mitään "minän" olemassaolosta...

-T-

[Paka]

Sama älykkyys, joka katsoo oravan silmistä ja saa sen keräämään talvivarastoa tai väistämään kettua katsoo myös sinun silmistäsi jolloin oikea toiminta kyseiseenkin hetkeen tapahtuu.
Haluaisin tuohon kuitenkin sanoa, että onhan mahdollista toimia myös tilanteeseen nähden väärin. Orava voi kettua väistäessään hypätä auton alle tai minä voin oksaa käärmeeksi luullessani hypätä polulta syrjään ja taittaa jalkani pahastikin. Silloinhan se sama "ei minä" tekee jonkun teon, joka perustuu väärin tulkittuihin tai kokonaan puutteellisiin tietoihin ympäristöstä. Eipä sillä, että tuo virheellinen teko sen enempää kertoisi mitään "minän" olemassaolosta...

Onko mikään asia oikein tai väärin muuta kuin yksilön eli minän kannalta? Voimmeko koskaan tietää mikä on parasta kokonaisuuden kannalta?

Hengitysharjoitus

Erilainen versio aistidata harjoituksesta. Uppoudu kokemukseen. Aisti ainoastaan hengitys. Huomioi miltä hengitys tuntuu. Tunne, kuinka ilma liikkuu kehossa. Huomaa miten rintakehä ja vatsa nousee ja laskee hengityksen tahdissa. Yksikin tällainen tietoinen hengitys riittää tuomaan tilaa sinne, missä oli aiemmin paljon toisiaan seuraavia ajatuksia/nimilappuja/ tarinoita. Voit tehdä tätä arjen keskellä aina kun muistat, matkalla töihin, kävellessäsi yms. Tee tätä mahdollisimman usein pari tietoista hengenvetoa riittää. Hengityksen puhdas aistiminen vie sinut vallitsevaan hetkeen – ja se on avain kaikkeen sisäiseen muutokseen. Huomaa, että et voi ajatella hengitystä ja sammalla aistia hengityksen puhdasta liikettä kehossa.

Tutki seuraavaksi omistamista:

- Kun istut kahvilla ja edessäsi on kahvikuppi, mikä tekee kahvikupista jonka näet edessäsi SINUN kupin?
- Muuttuuko itse kuppi millään tavalla siitä että se vaihtuu minun kupista hänen kupiksi? Mikä muuttuu?

[Paka]

Hei 'T'

Mitä fiiliksiä tänään? Jos sinulla on kiireitä vastaa vaikka vaan yhdellä lauseella, huomioi että joskus vähemmän onkin enemmän.

- Päkä -

[Theedor]

Pahus! Unohdin eilen ihan kokonaan vastata! Tarkoitus oli kirjoittaa illalla, kun selviän muista kirjoitustöistä... Hm!

Hengitysharjoitelmia täytyy jatkaa. Olen niitä aina silloin tällöin tehnytkin.

Mutta kahvikupista: Mikä tekee kahvikupista minun kuppini?
Jos ajatellaan, että istun jossain kahvilassa, niin kahvikuppi on minun, koska olen maksanut siitä. Tällainen omistaminen edellyttää tietysti aika monimutkaisia yhteiskuntarakenteita ja rahataloutta sun muuta. Mutta nyky-yhteiskunnassa ollaan siis sovittu, että jos minä maksan kahvikupista kahvilan pitäjälle, kupin tilapäinen käyttöoikeus on minulla. Kuppi on silloinkin kahvilan omaisuutta, mutta vain minä saan juoda siinä olevaa kahvia - tai tietysti voin antaa sen jollekulle muulle, jos niin haluan. Mutta noin periaatteessa kuppi on minun, koska minä olen maksanut siitä.
Jos taas istun kotonani kaverin kanssa ja juon kahvia, niin edessäni oleva kuppi on minun, koska olemme yhteisesti sopineet niin. Jos jätetään tästä skenariosta huomioimataa se, että omistan kupin, niin kuppi on tällä hetkellä minun käytössäni. Olen kaatanut siihen kahvia itselleni ja ehkä ottanut siitä jo hörpyn. Kaverini tietää, että se on minun kuppini ja yleensä Suomessa (ja yleisesti muuallakin maailmassa) on tapana, että kuppi on vain yhden hengen käytössä. Ehkä tässä voi olla jotain hygienia-asioitakin taustalla. Enemmän luulen silti olevan kyse omistamisesta - vaikken edes omistaisi fyysistä kuppia, niin haluan kuitenkin omistaa kahvikupin ja sen sisältämän kahvin juuri nyt. Haluan kontrolloida itse, kuinka nopeasti juon kahvini ja laitanko siihen maitoa tai sokeria.

Mutta jos samainen kuppi sitten tiskataan ja annetaan kaverini käyttöön, siitä tulee hänen kuppinsa. Silloin minä en voi yhtäkkiä ottaa kupista hörppyä ilman hänen lupaansa. Kuppi ei ole muuttunut miksikään, mutta yhteisestä sopimuksesta se on nyt hänen kuppinsa, eikä minun. Kahvilassa sama kuppi voi päivän aikana olla täsmälleen samanlaisena kuppina vaikka kymmenellä eri kahvinjuojalla. Kuppi ei muutu miksikään, mutta yhteiskunnan käyttäytymissäännöt, rahatalous, hygienia ja muut sellaiset seikat saavat meidät pitämään sitä milloin kenenkin kuppina.

-T-

[Paka]

Oletko aivan varma, että nämä AJATUKSET ovat totta? On yhteiskunnan ja ihmisten sopimuksia, mutta mitä on enne näitä tarinoita? Tutki puhdasta aistimusta onko siinä oikeasti mitään mikä on "minun"?

Toinen esimerkiksi omistamisesta: seisot pihalla ja katselet metsää, ajatus minun metsä siitä saa xxx määrän rahaa, pitäisiköhän myydä yms. ajatuksia saattaa ilmaantua. Kuitenkin kun tarkastelet metsää puhtaimmillaan, ennen nimeämistä, ennen mielen väliintuloa, mikään puhtaassa aistimuksessa, puhtaassa havainnossa ei kerro minkäänlaisesta omistussuhteesta, eihän? On 1 havainto ja sitten on 2 nimeäminen/leima/ajatus ”minun”. Eli taas voimme nähdä nämä kaksi maailmaa: suora kokemus ja kokemuksen kuvailu eli nimeäminen eli ajatus. Toinen on totta ja toinen yrittää olla, mutta se onkin kuin urheiluselostaja joka kommentoi/nimikoi asioita jo niiden tapahduttua. Nämä maailmat eivät koskaan kosketa toisiaan. Eli ajatukset eivät liity todellisuuteen eikä siten kerro totuutta. Tässä on tarkoitus nähdä näiden kahden ero omassa kokemuksessa, omassa arjessa. Tarkistan vielä saatko kiinni tästä?

Se osa aivoista, se älykkyys joka katsoo, toimii aina ennen mieltä, ennen kuvausta. Se on vapaa historiasta ja tarinoista, se on äärimmäisen nopea rekisteröimään asioita. Oletko koskaan autoa ajaessasi huomannut, miten keho reagoi tilanteisiin nopeasti tai miten käsi nappaa kiinni putoavan esineen? Mieli/ajatus on aina jäljessä todellisuutta eli se on menneisyydessä.

Sama koskee kaikkea tekemistä, kehon aistimuksia, ajatuksia, valintaa, näkemistä ja mitä tahansa, minkä koet olevan "minä" tai ”minun”. Minä teen, minä valitsen on vain tarina/nimilappu/selostus ei sen kummempaa. Tutki tätä vielä omassa kokemuksessasi, omassa arjessasi. Katso, pitääkö tämä paikkansa?

Tämä on hyvin yksinkertaista, melkein liian ilmiselvää. Kukaan ei vain koskaan ole pyytänyt meitä tarkastamaan tätä.

[Theedor]

Niin, en arvellutkaan, että edellisen viestini kahvikupin omistamista koskeneet pohdinnot olisivat totta. Mutta niinhän sitä kahvikupin omistamista on totuttu ajattelemaan, yhteisin sopimuksin.

Tietysti, jos tarkkailen vain kahvikuppia ja tunnustelen sitä sormillani, niin en voi mitenkään tietää, onko se "minun" vai "hänen" kuppi. Kuten sanottua, ei kuppi muutu miksikään siitä, että päätämme ystäväni kanssa pitää sitä milloin minun kuppinani, milloin taas hänen kuppinaan. Kuppi vain on, ja jos joku kolmas ihminen astuu huoneeseen ja katsoo kuppia, hän ei pysty pelkästään kupin perusteella sanomaan, kenen se on.

Puhtaan aistimuksen kanssa on varmasti sama juttu. Kahvikupin näkeminen tapahtuu jo ennen kuin ehdin päättämään ja päättelemään, että "minä" näin sen. Voisi ehkä jopa sanoa, että yleensä en tule miettineeksikään, että juuri "minä" näen jotain. Näkeminen tapahtuu automaattisesti, mutta usein alan mielessäni selittämään itselleni, mitä näen ja mitä se minun mielestäni tarkoittaa. Silloin "minä" astuu kuvaan mukaan. Pelkässä aistimuksessa "minä" ei vielä ole mukana.

Saan kiinni ajatuksestasi, että havainto ja havainnon nimeäminen ovat eri asia.

Sama koskee kaikkea tekemistä, kehon aistimuksia, ajatuksia, valintaa, näkemistä ja mitä tahansa, minkä koet olevan "minä" tai ”minun”. Minä teen, minä valitsen on vain tarina/nimilappu/selostus ei sen kummempaa.

Tätä olen yrittänyt tuumia monta kertaa. Ilmeisesti on siis niin, että jos tarkastelujakso on riittävän lyhyt, eli vain "tämä hetki", ei mikään tekemäni teko tai valinta ole "minun" tekemäni, vaan se on samalla tavalla vain teko kuin on aistimus kahvikupista. En väitä, että sisäistäisin tätä asiaa vielä, mutta näin pohdiskellen voin tähän tulokseen kyllä tulla.

Ulkona kävellessäni huomasin myös, että pelkästään hengitysaistimukseen keskittyminen on yllättävän vaikeaa. Siinä tulee lähestulkoon väkisin ajatelleeksi sitä hengittämistä tai ainakin vastaantulijoita, lunta, viereistä lehmusta tai Siwan ikkunateippauksia... Täytyy jatkaa harjoittelua.

-T-

[Paka]

Niin, en arvellutkaan, että edellisen viestini kahvikupin omistamista koskeneet pohdinnot olisivat totta. Mutta niinhän sitä kahvikupin omistamista on totuttu ajattelemaan, yhteisin sopimuksin.

Oikein hyvä Theedor, voimmeko sopia että jatkamme eteenpäin tältä pohjalta, eli tutkimme sitä mikä on totta niin paljon kun se on mahdollista nyt.

Saan kiinni ajatuksestasi, että havainto ja havainnon nimeäminen ovat eri asia.

Sama koskee kaikkea tekemistä, kehon aistimuksia, ajatuksia, valintaa, näkemistä ja mitä tahansa, minkä koet olevan "minä" tai ”minun”. Minä teen, minä valitsen on vain tarina/nimilappu/selostus ei sen kummempaa.
Tätä olen yrittänyt tuumia monta kertaa. Ilmeisesti on siis niin, että jos tarkastelujakso on riittävän lyhyt, eli vain "tämä hetki", ei mikään tekemäni teko tai valinta ole "minun" tekemäni, vaan se on samalla tavalla vain teko kuin on aistimus kahvikupista. En väitä, että sisäistäisin tätä asiaa vielä, mutta näin pohdiskellen voin tähän tulokseen kyllä tulla.

Totta, oikein hyvä havainto vain tällä hetkellä on merkitystä. Tarkastele mistä löytyy tai mitä on menneisyys omassa kokemuksessasi NYT?

[Paka]

Tässä vielä Moojin video katsottavaksi.

http://www.youtube.com/watch?v=cNbgW4y3Mj8

[Theedor]

Nyt meni muiden kirjoitelmien kanssa niin myöhään, että parempi palata vastaukseen huomenna (perjantaina) aamupäivästä...

[Paka]

Ok, kiitos kun ilmoitit=)

Ulkona kävellessäni huomasin myös, että pelkästään hengitysaistimukseen keskittyminen on yllättävän vaikeaa. Siinä tulee lähestulkoon väkisin ajatelleeksi

On ihan OK, että ajatuksia ilmaantuu, muista että niistä ei ole tarkoitus päästä eroon, on turha taistella ajatuksia vastaan, palaa vaan hengitykseen yhä uudelleen ja uudelleen älä yritä liikaa.

En väitä, että sisäistäisin tätä asiaa vielä, mutta näin pohdiskellen voin tähän tulokseen kyllä tulla.

Oikein hyvä näin, ole avoinna uudelle ja tutki omassa kokemuksessasi, voisiko tämä olla totta, entäpä jos näin on aina ollutkin.

[Theedor]

Menneisyys on ennen kaikkea muistoja. Muistot taas ovat vähän kuten ajatuksia: ne ovat pitkälti mielen tuotetta ja ne ovat rakentuneet vanhojen tulkintojen, arvotusten ja päätelmien varaan. Sinänsä muistot kuitenkin ovat vielä kauempana totuudesta kuin nykyhetken "selostajan" päätelmät, että tosimaailman aistimukset vaikuttavat niihin vielä rajoitetummin. Saatan "muistaa" jonkun vanhan tapauksen, jonka koen kiusallisena ja vielä olla muistavinani, että silloin satoi, vaikkei todellisuudessa olisikaan satanut...

Mutta kyllähän menneisyys on tottakin. Minulla on arpi muistona vanhasta polkupyöräonnettomuudesta, eikä sen todellisuutta käy kiistäminen. Ja menneisyydessä nautiskellut ateriat näkyvät vyötäröllä edelleen. Valokuviakin minulla on menneisyyden todistamiseksi esittää. Mutta muistot menneisyydestä ovat vähän epävarmempi juttu. Ne ovat pitkälti tulkintoja, jotka on tehty vielä ilman tarkkoja aistihavaintoja.

Menneisyys on siis mielessäni. Se on rakennelma, jonka olen kasannut entisistä nykyhetkistä tekemieni selostusten/päätelmien päälle.

Tämä vastaukseni oli nyt ajanpuutteen tähden vähän tynkä... Äänikorttikin näköjään pätkii, koska en pystynyt katsomaan (tai lähinnä kuulemaan) videota. Katson sen jossain muualla, jollei oma koneeni ala toimia.

-T-

[Paka]

Ilmeisesti on siis niin, että jos tarkastelujakso on riittävän lyhyt, eli vain "tämä hetki", ei mikään tekemäni teko tai valinta ole "minun"

Näkeminen tapahtuu automaattisesti, mutta usein alan mielessäni selittämään itselleni, mitä näen ja mitä se minun mielestäni tarkoittaa. Silloin "minä" astuu kuvaan mukaan. Pelkässä aistimuksessa "minä" ei vielä ole mukana.

Jos tarkastelujakso on riittävän lyhyt, eli tämä hetki missä on minä? Missä minä on NYT? Onko sitä?

Eli se paikka missä menneisyys ainoastaan on tässä hetkessä NYT on ajatukset, ja niin kuin totesit aikaisemmin ajatukset eivät ole totta. Menneisyys on pelkkä muisto. Voitko maistaa suussasi eilisen omenan maun, tuletko täyteen siitä nyt? Voiko ajatus tehdä konkreettisesti mitään eli toimia?

Entäpä, jos kaikki ”minä/minun” –tarinat ovat pelkkää valhetta, johon olemme viattomina uskoneet, koska meille on niin kerrottu ja olemme rakentaneet sen ympärille lisää tarinoita, historiaa, minun/minulle/minussa yms. Nämä ajatukset ovat saaneet aikaan tunteita, joita olemme alkaneet pitää todisteina minän olemassaolosta.

Ajatus ei ajattele, se vain lipuu ohi vaivattomasti, erilaisia ajatuksia nousee jostakin ja häipyy taas jonnekin, ajatus ei voi tehdä mitään, niin kuin eivät pilvetkään voi tehdä mitään taivaalle. Ne ovat osa maisemaa, mutta pilvet eivät kiinnity taivaaseen. Jos katsot mieltä taivaana ja ajatusta pilvenä, on ilmiselvää että ajatukset vain kulkevat ohi eikä taivas takerru pilviin.