Päkä - this is you thread, tämä on sinun ketjusi

[Paka]

Olo tuntuu, jotenkin tyhjältä. Olen aamun seurannut, miten ajatus minusta nousee, mutta sen huomaa ajatukseksi.
Jostain nousee selostusta siitä mitä minä on tekemässä. Minä menen ulos. Monta kertaa olen aamun aikana pysähtynyt ja katsonut. Onko kävelemisen aistimuksessa yms. mitään minua enkä edelleenkään ole sitä löytänyt. Onko totta, että minä menen ulos. Ei näytä olevan. Se näyttää olevan ajatus/mielen luomus. Olen rauhallisesti ja ihmetyksen vallassa katsellut mielen liikettä, milen totuttuja ratoja.

Ensin on ajatus minästä jota seuraa ajatus minun.
Omistaminen/minun näytää myös syntyvän ajatuksesta. Minä uskoo ajatukseen, että joku esine/asia on minun. Lapselle opetetaan heti tässä on sinun lelusi, pidä siitä hyvää huolta. Lapsi oppii lelu on minun. Hän kokee suurta tuskaa menettäessään kalliin lelunsa. Mielen luomus menettämässä, mielen luomuksen.

Heh heh..."olo tuntuu, jotenkin tyhjältä" taitaa tässä lapsi kokea jonkinmoista tuskaa, koska on ajattelee menettäneensä lelunsa.

Päkä

[Paka]

Luin koko ketjun läpi ja väännän asian itselleni vielä rautalangasta.

Aistien avulla saa tietoa ainoastaa todellisuudesta, eli konkreettisista olemassa olevista asioista/esineistä.
Aistieni avulle en kuitenkaanpystynyt paikantamaan minää, vaan erilaisia elämän prosesseja. Minä todellakin on mielen luomus, pelkkä ajatus. Kudelma erilaisia ajatuksia joihin olemme uskoneet. Ihan kuin lapsi uskoo satuun. Eli minä ei ole konkreettinen olemassa oleva asia.

(Tässäköhän kohden ihminen haluaa alkaa uskomaan yliluonnolliseen / aineettomaan? Kehittelee vähän villimpiä satuja
säilyttääkseen "lelunsa".)

Päkä

[Iida]

Kiitos Päkä, hyvää työtä!

Minuuden todellisen luonteen näkeminen voi aluksi tuoda tyhjän olon, eikä se ole harvinaistakaan. Jotkut myös tuntevat suorastaan suuttumusta siitä, miten paljon ovat turhaan puolustaneet - pelkkää ajatusta! Vähitellen palaset loksahtelevat sitten uuteen asentoon ja mieli hyväksyy sen miten asiat ovat aina olleet.

Jatka asian katselemista kaiken sen keskellä, mitä arjessasi tapahtuu. Anna sen, mitä jo olet nähnyt, todella upota tajuntaasi. Katsele ihmisiä, eläimiä, luontoa...

Mitä jos se, mitä kirjoitat todella pitää paikkansa? Mitä jos minä on vain ajatus? Entä jos kaikki elämässä tapahtuu omalla painollaan, elämä vain elää? Onko asioilla tekijää muuta kuin jälkikäteen ajatuksen muodossa? 

Omistaminen on ajatus siinä missä "minäkin". Asiaan tai esineeseen liitetty kuvitteellinen nimilappu: "minun". MINUN autoni, MINUN lapseni, MINUN ystäväni, MINUN työni, MINUN ajatukseni, MINUN tunteeni, MINUN kärsimykseni... Omaksitekemisen ajatuksia on loputtomasti.

Olet siis itsekin kirjoittanut minän olevan vain ajatus, kuin nimilappu joka ei viittaa mihinkään konkreettiseen yksikköön.
 
Voiko ajatus vahingoittua? Voiko tehdä päätöksiä tai valintoja? Tarvitseeko ajatusta puolustaa? Voiko ajatus ajatella? Voiko ajatus tehdä MITÄÄN?

Ilman ajatusta minästä, mitä jää jäljelle? Mitä häviää?

En odota sinun vastaavan kaikkiin näihin kysymyksiin, vaan tarkkailevan niitä arjessa päivän tai pari. Kun siltä tuntuu, kirjoita vapaasti mitä mieleesi tulee, erityisesti jäljellä olevia epäilyksiä tai "hankalia kohtia", ja jatketaan siitä. Mitään ei tarvitse uskoa, kaikkea voidaan katsoa tässä hetkessä.

Jatketaan tutkimista niin kauan, että kaikki selkiytyy. Kiirettä ei ole.  

Halein,
Iida

[Paka]

Olo on edelleen jotenkin tyhjä ja hämmentynyt. Sanoja on vähän, sitä vaan on ja katselee. Arjessa huomaan ajatuksen minä/minun nousevan edelleen ja edelleen katselen sitä ja kysyn onko tässä mitään minua, jos on niin missä. Edelleenkään minua ei löydy, kun asiaa katsoo tarkemmin.

Huomaan, että hämmennystä aiheuttaa käsitys/ajatus toisesta ihmisestä, käsitteestä sinä.
Sitkeä ajatus on myös että joku voisi tehdä jotain. Näitä voisi katsoa seuraavaksi.

- Päkä -

[Iida]

Kiitos viestistä.

Sanoja on vähän, sitä vaan on ja katselee.

Mukava kuulla. Ole vain ja katsele vain. ;)

Arjessa huomaan ajatuksen minä/minun nousevan edelleen ja edelleen katselen sitä ja kysyn onko tässä mitään minua, jos on niin missä.

Ethän kuvittele minä-ajatusten loppuvan? Tässä prosessissa ei ole kyse siitä, että ajatusten pitäisi loppua tai muuttua toisenlaisiksi. Kyse on vain todellisuuden luonteen katsomisesta, ymmärtämisestä, sen näkemisestä, että minä on vain ajatus. Sen oivaltamisesta ja ymmärtämisestä, miten asia on aina ollut. Vähän kuin joulupukki: Kun usko siihen on mennyt, se on mennyt. Voit vielä silti ajatella joulupukkia, leikkiä pitäväsi joulupukkia totena, ehkä lasten mieliksi tms. puhua kuin joulupukki olisi todellinen henkilö, mutta et kykene enää oikeasti siihen uskomaan vaikka yrittäisit.

Tässä erään opastettavan kertoma vertauskuva, josta itse pidän:
"Minä" on kuin kumilenkeistä tehty pallo. Mitä enemmän kumilenkkejä (ajatuksia minusta) kiedotaan myttyyn, sitä vakuuttavammin se alkaa muistuttaa palloa (erillistä yksikköä *minä*). Lopulta se näyttää aivan pallolta, se tuntuu pallolta, se pomppii kuin pallo. Saatat jopa unohtaa, että tämä "pallo" on todellisuudessa vain mytty yhteenkiedottuja kumilenkkejä. Mutta jos sitä alkaa tutkia tarkemmin, siitä ei löydy mitään palloa, vaan kumilenkkejä kumilenkkien perään, kunnes jäljellä ei ole mitään paitsi iso kasa kumilenkkejä ja muisto siitä, että joskus luuli niitä kiinteäksi palloksi.

Huomaan, että hämmennystä aiheuttaa käsitys/ajatus toisesta ihmisestä, käsitteestä sinä.

Osaatko sanoa tarkemmin, mikä siinä? Käsitteitä (minä, sinä, hän...) tarvitaan joka tapauksessa kommunikaatioon. Jos on uskomus minästä, on aina myös jotain, joka on 'ei-minää', 'toinen', 'muu', 'sinä'. Uskomus minästä luo erillisyyden harhan.

Tutki suoraa kokemustasi.
Onko todellisuudessa mitään muuta kuin elämää, joka ilmenee mitä moninaisimmissa muodoissa, muun muassa kehoina joihin viitataan eri persoonapronomineilla?
Viittaavatko ne (muut persoonapronominit) mihinkään todellisempaan kuin 'minäkään'?

Vastaustasi odotellen,
Iida

[Paka]

Kiitos, kiitos oikein paljon viestistäsi. Juuri tätä tarvitsin.

Ethän kuvittele minä-ajatusten loppuvan? Tässä prosessissa ei ole kyse siitä, että ajatusten pitäisi loppua tai muuttua toisenlaisiksi. Kyse on vain todellisuuden luonteen katsomisesta, ymmärtämisestä, sen näkemisestä, että minä on vain ajatus. Sen oivaltamisesta ja ymmärtämisestä, miten asia on aina ollut. Vähän kuin joulupukki: Kun usko siihen on mennyt, se on mennyt. Voit vielä silti ajatella joulupukkia, leikkiä pitäväsi joulupukkia totena, ehkä lasten mieliksi tms. puhua kuin joulupukki olisi todellinen henkilö, mutta et kykene enää oikeasti siihen uskomaan vaikka yrittäisit.

Juuri näin - kuvittelin että minä/sinä ajatusten pitäisi loppua! Huomaan myös että on ollut ajatuksia ja ennakointia siitä mitä tämä merkitsee. Kumilenkkipallo on erinomainen vertaus - paljon pajon kumilenkkejä.

Viittaavatko ne (muut persoonapronominit) mihinkään todellisempaan kuin 'minäkään'?

Ei, tarkemmin katsottuna ei, sen enempää sinää kuin minääkään, vanhat totutut mielen radat vain nostaa päätään. (oletus tässäkin ettei näin saisi olla aiheutti hämminkiä). Näen tämän kyllä. Ehkä tämän kaiken painuminen syvälle sisimpään ja tämän kaiken katsominen ja näkeminen vaativat oman aikansa.

ISO KIITOS!

-Päkä-

[Iida]

Kiitos itsellesi, sinä tässä olet kaiken työn (eli katsomisen) tehnyt!

Juuri näin - kuvittelin että minä/sinä ajatusten pitäisi loppua! Huomaan myös että on ollut ajatuksia ja ennakointia siitä mitä tämä merkitsee.

Molemmat ovat ihan tavallisia ajatuksia tässä vaiheessa. Vaikka minä-ajatuksia yhä nousee, voi olla että niiden määrä vähenee, kun ymmärrät mistä on kyse etkä siksi enää itse ylläpidä sykliä. Kaikenlaisia ajatuksia tulee, mutta suhde niihin on muuttunut, niihin uskominen mennyt vähän kuin 'rikki'.

Ehkä tämän kaiken painuminen syvälle sisimpään ja tämän kaiken katsominen ja näkeminen vaativat oman aikansa.

Juuri tämän halusinkin sinulle sanoa. Oivallus on myös vähän erilainen eri ihmisille ja niitä "kumilenkkejä" purettavaksi jää eri ihmisille eri määrä. Nyt ne vain alkavat purkautua kiihtyvällä vauhdilla, kun koossapitävä ajatus on nähty ajatukseksi. Tämä on uuden alku, ei päätepiste.

Kirjoitit edellisessä viestissäsi sitkeästä ajatuksesta, että joku voisi tehdä jotain. Tutkitaan vähän sitä.
Sekin on siis ajatus, jollaisia tulee edelleenkin nousemaan, mutta onko sillä todellisuuspohjaa?

Mistä asioista voit olla täysin varma elämässäsi, että olet itse valinnut ne?

Seuraa tätä arkipäivän toimissasi, tutki taas suoraa kokemustasi. Lenkkeilyä koiran kanssa, pyykinpesua, heräämistä aamulla, näläntunteen heräämistä... Teetkö sinä valinnan vai tapahtuuko päätös/teko itsestään? Olisitko voinut valita toisin?

Teitkö sinä valinnan tai päätöksen lukea tämän viestin?

Iida

[Paka]

Tuntuu että päässäni on ollut kova luokan kommentaattori, joka on lakkaamatta selostanut, mitä minä tai joku toinen on tehnyt. Tietysti myös ennakoinut eli kertonut mitä joku tai minä teen seuraavaksi tai jätää tekemättä.
Nyt kommentaattori ottaa selvästi lepotaukoja ja huomaan että yks kaks onkin aivan hiljaista. Huomaan ettei tarvitsekkaan tietää ja selostaa näkemäänsä. Eikä ole kekään joka tämän tekisi - huomaan vaan, että näin on.

Valitsenko minä mitä teen?

Ei, en, tekeminen näyttää nousevan kuten ajatuksetkin jostakin ja palaavat jonnekkin, ilman minun.

Kuka on sitten orkesterin johtaja?

En tiedä!! Näinä päivinä olen myös yhä useammin todennut, en tiedä. Todellakaan en tiedä eikä tarvitsekkaan.
Olen vaan ja katson.

- Päkä -

[Iida]

Tarvitseeko orkesteri todella johtajaa? ;) Entä jos kaikki tapahtuu luonnollisesti ilman tekijää. Erilaisia ääniä, joista sinfonia tai kakofonia rakentuu ihan itsestään.

Kerrohan tarkemmin...
Mikä tai mitä on se, mitä kutsut kommentaattoriksi?
Onko se olemassa?

Vastausta odotellen
Iida

[Paka]

Hei Iida,

Kommenttaattorilla koitin kuvainnollistaa ennen mielessäni ollutta pulputusta, jonka olin ottanut niin vakavasti.
Näin jälkeenpäin katsottuna voisi sanoa, että luulin kommentaattorin kertovat totuuden elämästäni. Uskoin aivan
täysin ajatuksiini. Nyt tähän on tullut särö ja huomaan ettei näin ollutkaan. Ensimmäinen kiila on lyöty ja särö laajenee ja laajenee, jotain minkä luulin kiiteäksi hajoaa pikkuhiljaa.

Nyt näen, että kommentaattori on pelkkä ajatus. Ajatus mikä nousee tuhjältä ja laskee jonnekin, kuten aallot.
Siinä ei kuitenkaan ole mitään minää, ei mitään tekijää. Se vaan tapahtuu, jos tapahtuu.

Minusta tuntuu, että tämä prosessi voisi olla vaikka tältäosin pikkuhiljaa tässä? Näen arjessa ajatuksen nousevan ja jostain nousee tarkkaavaisuus/havainto. Onko tämä totta? Onko näin? Nyt tuntuu, että selkeytyminen (kumilenkkien irrottelu) tapahtuu arjessa. Tässä hetkessä. Elävässä elämässä. Jatketaan kuitenkin ketjua niin kauan kun se sinusta on hyväksi. Luotan oppaaseeni.

No tietenkin orkesterin johtaja on ajatus. JA tämän ajatuksen takia ihmiset perustaa eri uskontoja, koulukuntia, yhteisöjä yms. Niin kaikki tapahtuu luonnollisesti ilman tekijää, mutta ihmismielellä on taipumus selostaa ja selittää elämää, hakea syitä ja seurauksia. Meidän kaikkien yhteinen "kommentaattori" jälkikäteen kommentoimassa kasvun/evoluution ihmettä, elämän prosessia. Kaikki ihanat evoluutioteoriat. yms. halut selittää elämän/evoluution kulkua, kumpuavat tästä AJATUKSESTA: JEE

Halein,

- Päkä -

[Iida]

Kiitos selkeistä vastauksistasi.

Kommentaattorikin, vain ajatus kuten muutkin kuvitteelliset hahmot, joita vain ajatus pitää yllä... Melko huvittavaa, vai mitä!

Olen samaa mieltä, tämä prosessi lähenee loppuaan. Kuten sanoit, purkautuminen jatkuu arjessa, elämässä, kaikissa tekemisissä.

Tässä on pureskeltavaksi LU:n prosessin "viimeiset kysymykset". Vastaa niihin huolella ja kattavasti (pitkähkösti, niin että ajattelusi tulee vastauksista näkyviin) sen mukaan miten tällä hetkellä näet ja koet. Sen jälkeen pyydän muita oppaita vilkaisemaan tätä ketjua ja he saattavat vielä kysyä sinulta jotain, jos huomaavat sellaista, mitä vielä olisi hyvä tässä yhteydessä selventää.

1. Onko sinua olemassa millään tavalla, missään muodossa? Onko koskaan ollut? Mitä sinä olet?
2. Mikä 'minä' tai itse on ja miten se muodostuu?
3. Miltä tämän näkeminen tuntuu?
4. Miten selittäisit jollekulle, joka ei ole koskaan kuullutkaan nondualismista tai no-selfistä, mistä tässä prosessissa on kyse? Vaikkapa lapselle tai nuorelle?
5. Mikä tässä prosessissa oli se asia, joka käänsi vaa'ankielen, "työnsi alas jyrkänteeltä"? Eli mikä sai sinut katsomaan?

Vastaile rauhassa. Palaillaan sitten!

Iida

[Paka]

Vastailen näihin ehkä vasta maanantaina.

[Paka]

Ensimmäinen kysymys: Onko sinua olemassa millään tavalla, missään muodossa? Katsotaan vielä tätä.

Kyllä OLEN. Olemisen/elämisen prosessi selkeästikin ON. Se mitä se on, on selkeästikkin jotain muuta, mitä ajatus on antanut ymmärtää. Se on elämä, elämän eri prosesseja. OLEN mutta ei ole minää, ei mitää erillistä/erityistä, ei mitään nimettävää.

- Päkä-

[Iida]

Hyvä, vastaa vaan sopivaan tahtiin.
Saatan itsekin olla viikonloppuna poissa netin ulottuvilta. Palataan siis viimeistään maanantaina.

Hyvää viikonloppua!

[Paka]

1. Onko sinua olemassa millään tavalla, missään muodossa? Onko koskaan ollut? Mitä sinä olet?
Minä on vain ajaus, ajatus johon olen samaistunut. Joukko vanhempien, koulun, yhteiskunnan siirtämiä
ajatuksia, jotka olen ottanut vakavasti ja joita en ole kyseenalaistunut. Minua ei ole koskaan ollutkaan. Kuten aikaisemmin kirjoitun olemisen/elämisen prosessi kuitenkin selkeästikkin ON. Olen mutta en mitään mihen voisi laittaa nimilappua.

2. Mikä 'minä' tai itse on ja miten se muodostuu?
Minä ajatus siirretaan/opetetaan jo pinelle lapselle. Lapsi samaistuu täysin tähän ajatukseen. Lasta opetetaan ajattelemaan että psykofyysinen kokonaisuus eli elämän eri prosessit ovat minä. Tätä jatkumoa me pidämme yllä ajattelemalla menneitä ja ennakoimalla tulevaa. Ajatukset aikaansaavat tunteita ja tunteen lisää ajatuksia, joita pidämme jatkumona. Toisin sanoen minä syntyy aina NYT, kun ajattelee ajatuksen minä tai minun yms. samaistuen, uskoen täysin tähän ajatukseen.

3. Miltä tämän näkeminen tuntuu?
Tämän näkeminen tuntui aluksi tyhjältä, mutta nyt se tuntuu lähinnä helpottavalta. Miten paljon on turhaan puollustellut, varmistanut ja ennakoinut pelkkää olematonta. Miten vaivatonta antaa elämän elää elämäänsä, jonka se tekee joka tapauksessa. (Eipä ihme, jos masentuu ja turhautuu kun yrittää muuta.) Miksi nähdä vaivaa vastustaa sitä mikä on? Se on joka tapausessa se mikä se on.

4. Miten selittäisit jollekulle, joka ei ole koskaan kuullutkaan nondualismista tai no-selfistä, mistä tässä prosessissa on kyse? Vaikkapa lapselle tai nuorelle?
Meille kaikille on kerrottu tarina minästä. Tidätkö tämä tarina ei pidä paikkaansa, me olemme jotain muuta mitä meille on kerrottu. Meihin on iskostettu joukko ajatuksia, ja on kerrottu että ne on minä, mutta onko näin? Oletko aivan varma? Misä voit tietää että tämä on totta?

5. Mikä tässä prosessissa oli se asia, joka käänsi vaa'ankielen, "työnsi alas jyrkänteeltä"? Eli mikä sai sinut katsomaan?
Kaikki tuntui olevan jo valmiina, tälle oli selvä tilaus. Aika oli kypsä. Elämä. Tämä tuntuu olevan luonnollinen elämän prosessi, mikä oli ajankohtainen tällä hetkellä.

- Päkä -