Re: Opasta kaivataan
Posted: Mon Mar 25, 2013 6:03 pm
En pysty saamaan asioita tapahtumaan ei-tietämisen tilassa. Enkä kyllä missään muussakaan tilassa. Vaikka kuinka odotan raitiovaunua ja katson aikataulua ja kelloa, niin en saa raitiovaunua tulemaan. En saa sadetta satamaan enkä pakkast loppumaan, vaikka kuinka kiinnittäisin niihin huomioni. En saa edes pahaa tuultani loppumaan, jos alan miettiä pahaa tuultani ja keskityn siihen ja sen voittamiseen. Ja vaikka saisinkin sen painumaan taka-alalle, korvaisin pahan tuuleni vain jollain toisella tunteella.
Tässä hetkessä en voi tehdä mitään, mitä ei tässä hetkessä tapahdu. Jos alan suunnitella, mitä teen seuraavaksi, olen jo poissa tästä hetkestä - eli poissa olemisesta, näkemisestä ja kokemisesta. Olen taas tietämisen tilassa. Jos mietin, mitä äsken tapahtui ja ehkäpä yritän vaikka viivytellä äskeisen tunteen miellyttävyydessä, tipun taas pois tästä hetkestä. En enää ole tässä, missä kaikki tapahtuu, vaan liikun jossain menneisyydessä, eli muistoissani ja ajatuksissani.
En voi valita, mikä tunne minuun tulee, kun avaan verhot aamulla. Voi olla, että aurinko paistaa ja tunne on mukava. Mikäs siinä! Mutta voihan ulkona olla jo seitsemättä päivää räntätuhjua. Minä en voi kuitenkaan vaikuttaa siihen, enkä edes siihen, mitä tunnen katsoessani verhojen raosta. Voin vain yrittää muistaa, että ajatus tuosta ulkoilmasta ei ole ulkoilma itsessään, eikä se ole edes kokemus ulkoilmasta. Ajatus ja tunne, joka minuun tulee avatessani verhot aamulla on vain mieleni mielipide (kas, onpas siinä melkein sattuva sana moiselle ilmiölle...) siitä, mitä näen ja koen.
En saa puristamalla ja vääntämällä asioita tapahtumaan eri tavalla. Voin vain lakata ponnistelemasta turhaan. Ehkä. En ole varma, voinko. Tekisinköhän sen silloin vain älyn tasolla? Ehkäpä se olisi minun ajatuksellinen Minäni, joka pyrkisi eron ponnistelusta - varmaankin vielä vain puhtaasti laiskuuttaan! Ehkäpä taas salaa odottelen jotain tulevaa hienoa elämystä, joka seuraa, kun lopetan uskomasta Minään. Pahus! Taas se kiertelee!
No, siitä huolimatta ei-tietäminen lienee mahdollista eikä se ehkä ole edes mitenkään mystistä ja salatieteellistä. Se on ehkäpä vain se, mitä tapahtuu, kun en ajattele minkään tapahtuvan...
Tässä hetkessä en voi tehdä mitään, mitä ei tässä hetkessä tapahdu. Jos alan suunnitella, mitä teen seuraavaksi, olen jo poissa tästä hetkestä - eli poissa olemisesta, näkemisestä ja kokemisesta. Olen taas tietämisen tilassa. Jos mietin, mitä äsken tapahtui ja ehkäpä yritän vaikka viivytellä äskeisen tunteen miellyttävyydessä, tipun taas pois tästä hetkestä. En enää ole tässä, missä kaikki tapahtuu, vaan liikun jossain menneisyydessä, eli muistoissani ja ajatuksissani.
En voi valita, mikä tunne minuun tulee, kun avaan verhot aamulla. Voi olla, että aurinko paistaa ja tunne on mukava. Mikäs siinä! Mutta voihan ulkona olla jo seitsemättä päivää räntätuhjua. Minä en voi kuitenkaan vaikuttaa siihen, enkä edes siihen, mitä tunnen katsoessani verhojen raosta. Voin vain yrittää muistaa, että ajatus tuosta ulkoilmasta ei ole ulkoilma itsessään, eikä se ole edes kokemus ulkoilmasta. Ajatus ja tunne, joka minuun tulee avatessani verhot aamulla on vain mieleni mielipide (kas, onpas siinä melkein sattuva sana moiselle ilmiölle...) siitä, mitä näen ja koen.
En saa puristamalla ja vääntämällä asioita tapahtumaan eri tavalla. Voin vain lakata ponnistelemasta turhaan. Ehkä. En ole varma, voinko. Tekisinköhän sen silloin vain älyn tasolla? Ehkäpä se olisi minun ajatuksellinen Minäni, joka pyrkisi eron ponnistelusta - varmaankin vielä vain puhtaasti laiskuuttaan! Ehkäpä taas salaa odottelen jotain tulevaa hienoa elämystä, joka seuraa, kun lopetan uskomasta Minään. Pahus! Taas se kiertelee!
No, siitä huolimatta ei-tietäminen lienee mahdollista eikä se ehkä ole edes mitenkään mystistä ja salatieteellistä. Se on ehkäpä vain se, mitä tapahtuu, kun en ajattele minkään tapahtuvan...