The Gate

Okei, palataan myöhemmin asiaan!

Hei,

Nyt on taas aikaa tälle!

Pari päivää sitten näin "puun" hetken ajan tosi selkeästi. Tunne oli aivan ihana! Tuntui kuin kaikki sille "puulle" antamani leimat olisivat siirtyneet eri tasolle sen puun kanssa ja ilman niitä leimoja "puu" oli paljon enemmän kuin ennen.

Sen jälkeen en ole löytänyt samanlaista selkeyttä. Välillä huomaan selvästi yrittäväni ihan liikaa ja katsomisesta tulee pelkkä tuijotuskilpailu... Puukin näkyi puolivahingossa. Tässä taitaa olla jokin "kulma", josta pitää katsoa eikä se kulma löydy pakottamalla kun se on vielä niin uusi juttu.

Hieno juttu! Pääsit kiinni siitä, mistä on kyse.

Jos tuntuu, että liika yrittäminen tulee tielle, niin tarkkaile seuraavaa:

Vaatiiko puhdas havainnointi – näkeminen, kuuleminen, tunteminen, haistaminen jne. – minkäänlaista vaivannäköä? Toisin sanoen, täytyykö sinun "tehdä" jotain, jotta näkö-, kuulo- ym. havainnot tapahtuvat? Täytyykö sinun nähdä vaivaa ollaksesi tietoinen, vai onko tietoisuus sisältöineen olemassa huolimatta siitä, mitä teet?

Koska monilla meistä huomio on oletusarvoisesti enemmän leimoissa kuin maailmassa sellaisena kuten se ilmenee puhtaan aistihavainnon kautta, huomion tuominen jälkimmäiseen edellisen kustannuksella voi vaikuttaa vaivalloiselta. Sen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla sitä. Heti kun huomaat huomion olevan ajatuksissa puhtaan havainnon sijaan, sanot vain mielessäsi "plop" ja palaat aistien maailmaan. Voit ajatella elämääsi ikään kuin elokuvana ja ajatuksia kommenttiraitana. Elokuva ei tarvitse tuekseen kommenttiraitaa; kommenttiraita vain vie huomion pois elokuvasta sellaisena kuin se on. "Ploppaamalla" kytket kommenttiraidan pois päältä.

Luin aikaisempia viestejä ja tämä pisti silmään:

Itsestäänselvät kielen mukana opitut kategoriat ohjaavat ajattelua ja ne estävät havaitsemasta ainutlaatuista silmien edessä avautuvaa todellisuutta. Puhtaan aistikokemuksen tavoittaminen on tärkeää, koska siinä aukeaa mahdollisuus sen suoraan oivaltamiseen, että itsestäänselvät leimamme ja kategoriamme eivät voi tavoittaa todellisuutta sellaisena kuin se on.

Tajuan tämän nyt paremmin, näinhän sen on pakko olla. Siksi eläimet ovat läsnä ja aitoja, ne eivät näe maailmaan näiden leimojen läpi vaan sellaisena, kuin sen oikeasti on. Ja minäkin olin joskus sellainen ja sitten keksin nämä leimat, nimet ja luokat. Että oikeasti näen vain jonkun yksinkertaistetun version. Hurjaa.

Vaatiiko puhdas havainnointi – näkeminen, kuuleminen, tunteminen, haistaminen jne. – minkäänlaista vaivannäköä? Toisin sanoen, täytyykö sinun "tehdä" jotain, jotta näkö-, kuulo- ym. havainnot tapahtuvat?

Puhdas havainnointi ei vaadi vaivannäköä. Mutta toisaalta jos yhdenlainen havainnointi syö muita aisteja. Jos vaikka puhelin soi, en havainnoi hajuja ja makuja juuri ollenkaan kun olen niin keskittynyt puhelimeen vastaamiseen. Ja jos haluan samalla haistaa ja maistaa, joudun näkemään sen eteen vaivaa. Vai sekoitankohan tässä kaksi eri asiaa? Tai niin, kyllähän havainnot tuoksuista ja mauista tapahtuvat silloinkin mutten vain kiinnitä niihin huomiota niin paljoa. Eli havaintojen tapahtuminen ja niihin huomion kiinnittäminen ovat siis eri asioita? Koska ensimmäinen on vain sitä datan vastaanottamista ja huomion kiinnittäminen ajattelua.

Täytyykö sinun nähdä vaivaa ollaksesi tietoinen, vai onko tietoisuus sisältöineen olemassa huolimatta siitä, mitä teet?

Jos tietoisena oleminen on sitä, että vastaanotan dataa ympäristöstä (ja vastakohta on tiedottomuus nukkuessa tai muuten tiedottomana) niin ei sen eteen tarvitse tehdä mitään. Kaikki ympäristöstä tuleva on koko ajan olemassa, se vain useimmiten peittyy ajattelun alle.

Koska monilla meistä huomio on oletusarvoisesti enemmän leimoissa kuin maailmassa sellaisena kuten se ilmenee puhtaan aistihavainnon kautta, huomion tuominen jälkimmäiseen edellisen kustannuksella voi vaikuttaa vaivalloiselta. Sen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla sitä. Heti kun huomaat huomion olevan ajatuksissa puhtaan havainnon sijaan, sanot vain mielessäsi "plop" ja palaat aistien maailmaan. Voit ajatella elämääsi ikään kuin elokuvana ja ajatuksia kommenttiraitana. Elokuva ei tarvitse tuekseen kommenttiraitaa; kommenttiraita vain vie huomion pois elokuvasta sellaisena kuin se on. "Ploppaamalla" kytket kommenttiraidan pois päältä.

Alan hiljalleen huomata, miten suuria leimat ovat. Olen harjoitellut mutta mitään uutta ei ole tänään vielä näkynyt.

Puhdas havainnointi ei vaadi vaivannäköä. Mutta toisaalta jos yhdenlainen havainnointi syö muita aisteja. Jos vaikka puhelin soi, en havainnoi hajuja ja makuja juuri ollenkaan kun olen niin keskittynyt puhelimeen vastaamiseen. Ja jos haluan samalla haistaa ja maistaa, joudun näkemään sen eteen vaivaa. Vai sekoitankohan tässä kaksi eri asiaa? Tai niin, kyllähän havainnot tuoksuista ja mauista tapahtuvat silloinkin mutten vain kiinnitä niihin huomiota niin paljoa. Eli havaintojen tapahtuminen ja niihin huomion kiinnittäminen ovat siis eri asioita? Koska ensimmäinen on vain sitä datan vastaanottamista ja huomion kiinnittäminen ajattelua.

Jos tietoisena oleminen on sitä, että vastaanotan dataa ympäristöstä (ja vastakohta on tiedottomuus nukkuessa tai muuten tiedottomana) niin ei sen eteen tarvitse tehdä mitään. Kaikki ympäristöstä tuleva on koko ajan olemassa, se vain useimmiten peittyy ajattelun alle.

Tarkoitin juuri tätä, että näkeminen, kuuleminen ym. aistihavainnot – ja tietoisuus tavallaan niiden summana – ovat jatkuvasti "päällä", vaikka huomio voi toisinaan olla enemmän ajatuksissa kuin välittömässä kokemuksessa.

Jatka vielä katsomista. Onko edessäsi oleva tietokone todella tuo sana "tietokone"? Eikö sen voisi korvata millä tahansa muulla sanalla, vaikkapa sanoilla "computer", "dator", "l'ordinateur", tai ihan millä vain mielivaltaisella merkkien sarjalla, tuon esineen todellisuuden siitä muuttumatta? Sama koskee aivan mitä tahansa muuta esinettä.

Mieti myös aikasempia esimerkkejä erityyppisistä leimoista. Niiden avulla on mahdollista antaa konkretiaa jollekin, mitä ei varsinaisesti ole olemassa käsinkosketeltavana oliona. "Sää" tai "yliopisto" (instituutiona) ovat joukko prosesseja, joille on päätetty antaa kokoava yhteisnimitys. "Lepakkomies" ja "yksisarvinen" eivät ole olemassa lainkaan, muuta kuin sanoina ja käsitteinä. Tällä on merkitystä jatkaessamme, sillä ajatusleiman olemassaolo ei tarkoita, että sillä olisi todellinen viittauskohde.

Jatka vielä katsomista. Onko edessäsi oleva tietokone todella tuo sana "tietokone"? Eikö sen voisi korvata millä tahansa muulla sanalla, vaikkapa sanoilla "computer", "dator", "l'ordinateur", tai ihan millä vain mielivaltaisella merkkien sarjalla, tuon esineen todellisuuden siitä muuttumatta? Sama koskee aivan mitä tahansa muuta esinettä.

Mieti myös aikasempia esimerkkejä erityyppisistä leimoista. Niiden avulla on mahdollista antaa konkretiaa jollekin, mitä ei varsinaisesti ole olemassa käsinkosketeltavana oliona. "Sää" tai "yliopisto" (instituutiona) ovat joukko prosesseja, joille on päätetty antaa kokoava yhteisnimitys. "Lepakkomies" ja "yksisarvinen" eivät ole olemassa lainkaan, muuta kuin sanoina ja käsitteinä. Tällä on merkitystä jatkaessamme, sillä ajatusleiman olemassaolo ei tarkoita, että sillä olisi todellinen viittauskohde.

Ei asia ole se sana, jota siitä käytän. Mutta ei se siltä tunnu. En ole tainnut edistyä tänään yhtään mutta sain kuitenkin vaihdettua turhautumisen takaisin innostukseksi, kyllä tämä tästä vielä kirkastuu : )

Okei, jatka vielä katsomista tähän malliin. Yritä kuvitella, miten pieni lapsi näkee maailman, ilman käsitteiden luomaa tulkintakerrosta. Pieni lapsi ei puita, taloja, autoja ja ihmisiä. Mitä se näkee? Yritä päästä tuohon mielentilaan, jossa pieni lapsi luonnostaan on: se ei tiedä millä nimillä asioita kutsutaan.

Tiskasin tänään ärsyyntyneenä ja hetkeksi se ärsyynnys oli jotenkin erillinen tunne, tai se ei kuulunut mihinkään. Se oli vain tunne, sellainen pilvi, jotenkin irrallaan minusta ja eikä minua haitannut, että se oli olemassa. Ja sitten kaikki tunteet olivat taas minun.

Okei, jatka vielä katsomista tähän malliin. Yritä kuvitella, miten pieni lapsi näkee maailman, ilman käsitteiden luomaa tulkintakerrosta. Pieni lapsi ei puita, taloja, autoja ja ihmisiä. Mitä se näkee? Yritä päästä tuohon mielentilaan, jossa pieni lapsi luonnostaan on: se ei tiedä millä nimillä asioita kutsutaan.

Jatkan, kerron sitten kun olen päässyt tuohon pisteeseen.

Tiskasin tänään ärsyyntyneenä ja hetkeksi se ärsyynnys oli jotenkin erillinen tunne, tai se ei kuulunut mihinkään. Se oli vain tunne, sellainen pilvi, jotenkin irrallaan minusta ja eikä minua haitannut, että se oli olemassa. Ja sitten kaikki tunteet olivat taas minun.

Hyvä! Tätä onkin syytä tutkia. Mikä tekee tunteista "minun"? Osaatko kuvailla, mitä siinä tapahtui, kun tunteet olivat hetkeksi "ei-minun" ja sitten ne olivat taas "minun"?

Jatkan, kerron sitten kun olen päässyt tuohon pisteeseen.

Tarkennan vain, että sinun ei tarvitse yrittää päästä 24/7 ajatuksettomaan/käsitteettömään tilaan, kunhan on selvää, että todellisuus on jotain irrallaan kielen leimoista.

Hyvä! Tätä onkin syytä tutkia. Mikä tekee tunteista "minun"?

Tunteesta tekee "minun" se, että tuntuu että on "minä", joka tuntee sen tunteen. Ja jos tunteminen on samanlaista kuin näkeminen ja kuuleminen, että se vain tapahtuu eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään (en ole ihan vielä tajunnut tätä), eli ettei tunteita tarvitse erikseen tuntea jotta ne olisivat olemassa, niin ei silloin tarvita sitä tunteilijaa. En nyt ihan saa tästä ajatuksesta otetta.

Tunne on "minun", ei "sinun" tai "hänen", leimaankohan minä tunteitakin? Jos joku toinen on iloinen, tavallaan tunnen sen toisen ilon, mutta koska se on "hänen", en koe sitä samalla tavalla kuin omaani. Kun se tunne ei kuulu minulle, ei sitä ota yhtään niin vakavasti.

Osaatko kuvailla, mitä siinä tapahtui, kun tunteet olivat hetkeksi "ei-minun" ja sitten ne olivat taas "minun"?

Ainoastaan se ärsyyntyminen oli "ei-minun", samaan aikaan olin iloinen siitä, että jotain tapahtui ja se ilo oli todella "minun". Tunteesta katosi se minun-leima, se vain oli. Tunne ei tuntunut omaltani eikä jonkun toiselta vaan joltakin, mikä vain on sellaisenaan. Ja vaikka ärsyyntyminen tuntuu negatiiviselta tunteelta, ei se tavallaan ollut enää negatiivinen.

En saa enää siitä hetkestä kunnolla kiinni, se meni niin nopeasti. Jotain tämän tapaista muistelen sen olleen.

Tarkennan vain, että sinun ei tarvitse yrittää päästä 24/7 ajatuksettomaan/käsitteettömään tilaan, kunhan on selvää, että todellisuus on jotain irrallaan kielen leimoista.

Okei, ei siis tarvitse nähdä koko aikaa asioita sellaisena, kuin se yksi puu oli. Tämä helpotti!

Tunteesta tekee "minun" se, että tuntuu että on "minä", joka tuntee sen tunteen. Ja jos tunteminen on samanlaista kuin näkeminen ja kuuleminen, että se vain tapahtuu eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään (en ole ihan vielä tajunnut tätä), eli ettei tunteita tarvitse erikseen tuntea jotta ne olisivat olemassa, niin ei silloin tarvita sitä tunteilijaa. En nyt ihan saa tästä ajatuksesta otetta.

Se, mistä yrität tässä päästä ajatuksen tasolla käsiksi, todentui omassa kokemuksessasi, eikö:

Ainoastaan se ärsyyntyminen oli "ei-minun", samaan aikaan olin iloinen siitä, että jotain tapahtui ja se ilo oli todella "minun". Tunteesta katosi se minun-leima, se vain oli. Tunne ei tuntunut omaltani eikä jonkun toiselta vaan joltakin, mikä vain on sellaisenaan. Ja vaikka ärsyyntyminen tuntuu negatiiviselta tunteelta, ei se tavallaan ollut enää negatiivinen.

En saa enää siitä hetkestä kunnolla kiinni, se meni niin nopeasti. Jotain tämän tapaista muistelen sen olleen.

Kun tunteesta katosi "minun"-leima, niin tunne vain oli läsnä – juuri näin. Seuraavan kerran kun koet jonkin tunteen, katso, onko löydettävissä erikseen sitä "tunteilijaa" vai onko mahdollista, että edellä kokemasi pätee kaikkiin tunteisiin? Seuraa niitä ajatusprosesseja, jotka liittyvät tunteisiin. Miten tunteista tulee "minun"? Miten esim. ärsyyntymisen tunteesta, joka vain on, tulee "minä olen ärsyyntynyt"? Huomaatko myös, miten ajatukset ruokkivat tunteita ja toisin päin?

Taisin päästä eilen hetkeksi kiinni siitä, että näkeminen vain tapahtuu. Olin aika poikki ja kummallisessa mielentilassa ja sitten kaikki näytti erilaiselta. Minun ei tarvinnut tehdä näkemistä ollenkaan, todellisuus vain näkyi. Ja se oli jotenkin selkeämpi ja todellisempi. Ja näkeminen ei ollut persoonallista, jos minua ei olisi ollut ei todellisuus olisi kadonnut minnekään. Ihanan selkeää. Maailma vain oli olemassa ja se nähtiin siitä "minun" paikaltani.

Tänään maailma on näyttänyt samalta hetkittäin, enimmäkseen ei. Mutta aloin nyt oikeasti uskoa siihen, että on joku illuusio, josta on mahdollista nähdä läpi.

Liinu kirjoitti:
Tunteesta tekee "minun" se, että tuntuu että on "minä", joka tuntee sen tunteen. Ja jos tunteminen on samanlaista kuin näkeminen ja kuuleminen, että se vain tapahtuu eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään (en ole ihan vielä tajunnut tätä), eli ettei tunteita tarvitse erikseen tuntea jotta ne olisivat olemassa, niin ei silloin tarvita sitä tunteilijaa. En nyt ihan saa tästä ajatuksesta otetta.


Se, mistä yrität tässä päästä ajatuksen tasolla käsiksi, todentui omassa kokemuksessasi, eikö:


Liinu kirjoitti:
Ainoastaan se ärsyyntyminen oli "ei-minun", samaan aikaan olin iloinen siitä, että jotain tapahtui ja se ilo oli todella "minun". Tunteesta katosi se minun-leima, se vain oli. Tunne ei tuntunut omaltani eikä jonkun toiselta vaan joltakin, mikä vain on sellaisenaan. Ja vaikka ärsyyntyminen tuntuu negatiiviselta tunteelta, ei se tavallaan ollut enää negatiivinen.

En saa enää siitä hetkestä kunnolla kiinni, se meni niin nopeasti. Jotain tämän tapaista muistelen sen olleen.

Joo, tajuan nyt paremmin oman tekstini.

Kun tunteesta katosi "minun"-leima, niin tunne vain oli läsnä – juuri näin. Seuraavan kerran kun koet jonkin tunteen, katso, onko löydettävissä erikseen sitä "tunteilijaa" vai onko mahdollista, että edellä kokemasi pätee kaikkiin tunteisiin? Seuraa niitä ajatusprosesseja, jotka liittyvät tunteisiin. Miten tunteista tulee "minun"? Miten esim. ärsyyntymisen tunteesta, joka vain on, tulee "minä olen ärsyyntynyt"? Huomaatko myös, miten ajatukset ruokkivat tunteita ja toisin päin?

Niin tietenkin, on tunne ja siitä tulee ajatus siitä, että minä tunnen sen tunteen! Nyt vähän selkeni. Olen huomannut, että ajatukseni aiheuttavat tunteeni. Mutta en ole ajatellut, että se voisi olla toisin päin myös. Yritin katsella tätä aikaisemmin mutta en osannut erottaa tunnetta ja sitä ajatusta, että minä tunnen sen tunteen. Yritänpäs lisää paremmalla ymmärryksellä....

Taisin päästä eilen hetkeksi kiinni siitä, että näkeminen vain tapahtuu. Olin aika poikki ja kummallisessa mielentilassa ja sitten kaikki näytti erilaiselta. Minun ei tarvinnut tehdä näkemistä ollenkaan, todellisuus vain näkyi. Ja se oli jotenkin selkeämpi ja todellisempi. Ja näkeminen ei ollut persoonallista, jos minua ei olisi ollut ei todellisuus olisi kadonnut minnekään. Ihanan selkeää. Maailma vain oli olemassa ja se nähtiin siitä "minun" paikaltani.

Tänään maailma on näyttänyt samalta hetkittäin, enimmäkseen ei. Mutta aloin nyt oikeasti uskoa siihen, että on joku illuusio, josta on mahdollista nähdä läpi.

Hienoa, juurikin näin! Hetkeksi todellakin näit todellisuuden sellaisena kuin se on, ilman "näkijää".

Olemme puhuneet tähän asti erilaisista mielen leimoista, mutta emme ole vielä puhuneet minä-leimasta. Siinä on tietty koko tämä opastuksen ydin, ja muu on johdatusta siihen.

Jos kysyt mielessäsi, että kuka näkee, kuulee, tuntee ja ajattelee, niin ajatus todennäköisesti nousee vastaamaan "minä näen, kuulen, tunnen, ajattelen" jne.

Mikä tämä "minä" on muuta kuin ajatus, kielen sana? Voiko ajatus nähdä, kuulla, haistaa, maistaa, tuntea ja ajatella? Voiko ajatus tehdä yhtään mitään?

Ylläoleva kokemuksesi viittaa vahvasti siihen, että näkemiseen ei tarvita mitään minää: näkeminen vain tapahtuu. Tarvitaanko mihinkään muuhunkaan? Jos minä-ajatusta ei olisi lainkaan, jos tuota kielen sanaa ei olisi olemassakaan, niin eikö kaikki silti toimisi kuten ennenkin?

Mikä tämä "minä" on muuta kuin ajatus, kielen sana? Voiko ajatus nähdä, kuulla, haistaa, maistaa, tuntea ja ajatella? Voiko ajatus tehdä yhtään mitään?

Ylläoleva kokemuksesi viittaa vahvasti siihen, että näkemiseen ei tarvita mitään minää: näkeminen vain tapahtuu. Tarvitaanko mihinkään muuhunkaan? Jos minä-ajatusta ei olisi lainkaan, jos tuota kielen sanaa ei olisi olemassakaan, niin eikö kaikki silti toimisi kuten ennenkin?

Eli jos vaikka lintu laulaa, aivot havaitsevat äänen eli laulu kuullaan. Ja sitten tulee ajatus "minä kuulen linnun laulun". Vähän samalla lailla, kuin kasvit aistivat valon. Ja vaikka niillä ei ole "minää", voivat ne silti kääntyä kasvamaan kohti valoa. Ei siihen, että jotain tapahtuu, tarvita tekijää.

Ja koska liitän kaikkeen ajatuksen "minusta", ajatukset ovat minussa ja maailman näkyy sitä kautta eli vähän väärästä kulmasta. Kun todellisuus on ihan yksinkertainen ja tämä "minä" monimutkainen ja osaa keksiä ongelmia ja vikoja ja muuta, näyttää maailman yhtä monimutkaiselta. Ja jos ajatus "minusta" lähtee pois, jäljelle kai jää vain se, mitä on.

Eli "minä" on vain ajatus, joka toistuu lakkaamatta. Samalla tavalla, kuin taustalla on koko ajan ajatuksia siitä, missä maassa ollaan, mikä aika vuorokaudesta on jne. Ne ajatukset ovat päällä lakkaamatta, etten vain menisi iltapäivällä nukkumaan. Ajatus "minästä" on vain monimutkaisempi.

Mietin niitä ajatuksia... Koska ajatukset tuntuvat olevan edelleen "minun". Se ääni, joka sanoo ajatukset tämän pään sisällä, mikä se on?

Nyt en tainnut vastata yhteenkään kysymykseesi, kirjoitan illalla lisää.

Jatkoa:

Ei ajatus minästä voi tehdä mitään. En aluksi tajunnut tätä, kun ajattelin että jos tulee ajatus "seuraavaksi kävelen", niin kyllähän se ajatus saa aikaan kävelemisen. Mutta pohjimmiltaan se ajatus on kai "seuraavaksi tapahtuu kävelyä" ja se persoonaliite on ylimääräinen. Että ajatus, joka tulee jostain, saa saa asioita tapahtumaan. Toisaalta ei se ajatuskaan kävele, jalat vain. Ajatus minästä vain leijuu pinnalla, ei tee mitään, haista, maista, kuule...

Mieten tänään, että joskus tuntuu siltä että se "minä", jonka tunnen päässäni, ei sovi yhteen jonkun muun kanssa. Mutta en ole ikinä tajunnut minkä kanssa. Ehkä ei minkään kanssa? Tai jotenkin se "minä" ei ole tuntunut omalta.