oppaan etsijä!

[jaritr]

Minä tulee mukaan tarinoiden kautta. "Minä päätin muuttaa ulkomaille siksi että...."

Mutta muuten vaikuttaa asia herättävän sekä helpotusta että kauhua. Helpotusta siksi että näen kuinka "minä" päättäjänä tuo vain stressin. On olemassa "päätös" joka tapahtuu ja kun siihen tulee reaktiona dynaaminen minä joka kertoo toisille tai itselle "tosiasioita" niin lopputulos on stressi. Ja nyt jos minä jää pois ja niinkuin vaikuttaa, että on vain erilaisia elämäntilanteita, joissa syntyy "päätöksiä" johtuen minussa olevista kyvyistä ja ulkoisen elämän tilanteista, niin homma tuntuu olevan enemmän virran mukana menemistä, kuin kovaotteisia päätöksiä ja rimpuilua vastavirtaan, jossa pyritään saamaan aikaan tietty lopputulos ja joka harvoin menee niin ja jos meneekin niin tyytyväisyys ei ole se mitä niitetään!

Kauhua siksi että tuntuu kuin identiteettiä, mihin olen uskonut ei olekkaan. Kuin olemiseni olisi ollut suurelta osalta jos ei sitten kokonaan, keinotekoisen yrittämisen varassa, jolla yritetään kontrolloidan elämää ja maailmaa.
Pieni esimerkki kuvaa hyvin: Rationaalisesti ajatellen en voi hallita maailmaa, siis koko planeettaa ja sen elämää ja ihmisiä. Mutta huppista hei, mielen tasolla luon kuvan maailmasta ja sen tilanteista, jotka olisivat ikäänkuin hallinnassa ja maailma ikäänkuin pysähtyisi staattisemmaksi. Henk kohtaisessa elämässä olen jo hiukan paremmin kartalla (mutta en hyvin) kuinka ihmiset eivät toimi odotusten mukaan. Ja nyt avautuu pimennossa olevaa kontrollia, josta en ole ollut tietonen! En ole nähnyt kontrollia kontrollina, vaan nimittänyt sitä mm päättäiväisyydeksi, tahdoksi ja oikeaan suuntaan menemiseksi (elämässä) tai hyväksi kasvatukseksi lapsille; neuvoina omille tai toisten...

Mutta myös läsnäolon puute vaikuttaa olevan "ongelma". Enhän mä normi elämässä mieti sellasta tai kiinnitä huomiota että teenkö päätöksiä kirjoittaa tätä vai tapahtuuko tämä vain...?

[DesertRain]

Hyviä huomioita!

Katsotaanpa tätä tarkemmin:

Kauhua siksi että tuntuu kuin identiteettiä, mihin olen uskonut ei olekkaan. Kuin olemiseni olisi ollut suurelta osalta jos ei sitten kokonaan, keinotekoisen yrittämisen varassa, jolla yritetään kontrolloidan elämää ja maailmaa.

Mitä jos on totta, että identiteettisi tekijänä ja kontrolloijana on 100% fiktiota? Mitä jos mitään kontrollia ei ole eikä tule? Mitä tunteita ja ajatuksia nousee, kun pohdit tätä?

[jaritr]

Ensimmäinen spontaani oli kuolemanpelko. Ei mahdoton, mutta antoi viitettä mitä voi nousta. Tuntui lievältä tulelta vatsassa ja paineelta rinnassa, ikäänkuin sinne pumppautuisi enemmän ilmaa kuin sopii.

Kysymys tavallaan eroitti näkemään tyhjän rauhallisen tilan ympärillä ja "minut" hieman pelkäävänä ja huolehtivana keskellä. Tässä jälkimmäisessä oli hieman entistä selvemmin erotettavissa minän leima. Pelko ja huolehtiminen lisääntyi ja toi havaittavan levottomuuden lisääntymisen, kun tunsin uppoutuvani siihen enemmän. Silloin alkoi juoksemaan ajatuksia eri arkielämän "minun pitää huolehtia" asioista.

Myöhemmin päivällä kun meni "hyvin" niin havaitsin selvää väistämistä koko kysymykseen ja asiaan. Kun siitä huolimatta jäin siihen, niin otetta siihen ei syntynyt.

Vaikuttaa siltä että kun tapahtuu pysähtyminen, niin identiteetti tai sen esiaste tulee ensimmäisenä esille, tunne minuudesta. Se on vaikutelma, vähän samanlainen totuus kuin että ruotsi sijaitsee suomen länsipuolella.

-jari

[DesertRain]

Katso uudestaan! Mitä jos "Jaria" kontrolloimassa, valitsemassa ja tekemässä ei ole koskaan ollut, ei ole nyt, eikä tule koskaan olemaan? Mitä tunteita nousee, jos pohdit tätä?

Jos ja kun tunteita (kuolemanpelkoa tms.) nousee, älä työnnä niitä pois, vaan sukella niihin! Mitä niiden takana on? Mitä ne yrittävät suojella? Välittömässä kokemuksessasi, mikä se on joka pelkää ja huolehtii?

[jaritr]

Mitä jos minua "Jaria" ei ole kontrolloimassa, valitsemassa tai päättämässä, eikä ole koskaan ollut eikä tule?

-on myönnettävä että mieli lyö tähän hetkeen volttia, en kerta kaikkiaan vain nyt tiedä! Olo on samanlainen kuin joskus kouluaikana, kun edessä oli matikan yhtälö joka ei auennut, tiesin että vastaus on, mutta minä en sitä pystynyt ratkaisemaan!

Kuka huolehtii ja pelkää, välittömässä kokemuksessani?
-se on hieman helpompi; minä, minun mieleni, mieli lyö minä leiman "keskeneräisille asioille.
Kun ylläolevan on antanut mennä läpi, niin jäljelle jää "keskeneräiset asiat", jotka ei huoleta ollenkaan tai vähän.

Tässä hetkessä yhdistyy ylläolevat. ESIM on lasku (keskeneräiset asiat), joka (maailman mukaan) on maksettava. Rationaalisesti en löydä muuta syytä kuin rahan puutteen miksi sitä ei makseta. Se puolestaan saa arkiminän huolehtimaan(mistä rahat), jota tässä tutkitaan ja tutkiminen rauhoittaa sen (katoaa, menee taka-alalleTms). Joka tapauksessa tiedostan / tiedostetaan että lasku on ennemmin tai myöhemmin hoidettava?

Juuri NYT ei tule selkeämppä. On kahden sisäinen kamppailu; nousee luovuttamisen fiili ja toisaalla nousee kamppailun fiilis (millä ennenkin on selvitty vastaavista). Energia riittäisi kamppailuun, mutta kokemus kertoo että se ei ole ennenkään ratkaissut, vaikka "voitto" pisimmillään on kestänyt 15-vuotta.(suhteellinen)
NYT EN VAIN TIEDÄ! Ihan kuin olisin aloittamassa koulunkäyntiä tarkkailuluokalla..uudelleen!

-jari

[jaritr]

Okei, nyt ehkä saan ilmaistua hieman selkeämmin. Mieli on tilanteessa, missä "kieltäytyy" kysymyksestä "jaria" eo kontroloijana jne.. ei ole olemassa. Kuin jäätyneeseen peltoon istuttasi perunan siemeniä. Mieli vain seisoo kysymyksen edessä. Ei reaktiota.
Laajempi tunne (vaisto tai intuito?) ohjaa vain olemaan valppaana asian äärellä. Siis tarkkaamaan sisäistä!

Vähäinenkin aktiivisuus kysymyksillä saa aikaan ristiriidan vääntöä, jossa "minä" on heti mukana so. kärsimässä.
Käytännössä kävin toista tuntia juoksemassa ja sen aikana pidin aktiivisesti yllä häiritseviä ajatuksia. Mieli rauhoittui pinnalta!
-jari

[DesertRain]

Hyvä, siispä pysy asian äärellä!

Voit lisäksi miettiä, onko "minulla" ja "mielellä" jotain eroa? Onko "minua" mielen ulkopuolella?

[jaritr]

Minulla ja mielellä ei ole eroa, Siellä missä "minä" toimii on mieli ja "kohde, joka jotenkin omituisesti on erottautunut "ei minäksi". Ja mielen ulkopuolella ei ole minää on vain eri elämän asioita, jotka mieli hyvin nopeasti filmaa ja alkaa sisäinen näytelmä, minusta näkemässä kohdetta, oli se sitten sängyn peitto tai jotain muuta.

Tänää kirjastossa luin kahvilassa kirjaa (dekkari). Tuli yhtäkkiä tunne että nyt riittää, tarvii lähteä eteenpäin. Pysähdyin katsomaan tilannetta. Päätänkö lähteä vai syntyykö päätös lähteä? Ensin on tuntuma, sisäinen, että ei enää tähän hetkeen, enempää tätä. Sitten ilmestyy "päätös" että lopetan ja lähden. Kysymyksesi aiemmasta taustalla, että päätänkö vai syntyykö päätös ilman "minua"? Nuo kaksi asiaa on nähtävissä erikseen, vaikka normielämässä ne nähdään yhtenä ja samana; tuntuma lopettaa, joka muokkautuu mielessä "päätän lopettaa". Jälkimmäinen on hyvin totuttua tulkintaa, ikäänkuin ilmiselvää totuutta, jota ei tarvitse missään nimessä kyseenalaistaa.

Tuntuu että sisälläni on joku moottori, joka toimii "minän" voimana ja pakottaa "minä" tulkinnan lähes joka paikkaan!

-jari

[DesertRain]

Erittäin hyvä havainto!

"Minä" on ajattelutottumus, opittu sellainen. Mistä se on tullut? Mieti omalla kohdallasi. Jos oivallat sen, on ehkä helpompi nähdä minä-käsitteen läpi.

[jaritr]

Mistä "minä", ajatustottumus on tullut?

Tarkkailen itseäni(mieltä) ja minä tuntuu ilmestyvän ajoittain, pysyäkseen voimissaan enemmän tai vähemmän aikaa. Sen alla on "perus-minä" (en keksinyt parempaa) joka vaikuttaa tunne varastollta (siis tuntuu kasalta vatsassa navan seutuvilla ja sen alla), josta tämä ylös näkyville tuleva vaikuttaa tulevan. Tai tarkemmin sanottuna tunne hypähtää ylös pään seutuvilla olevaan minä-vaikutelmaan ja ne yhdessä saa aikaa "Jarin" kaikessa voimassaan.

Mutta kun katson asiaa kysymyksenä, mistä minä ajatustottumuksena tulee? Tähän hetkeen ei harmainta aavistusta?

-jari

[DesertRain]

Onko "minä" muuta kuin joskus kauan sitten, vuoden parin iässä oppimamme sana? Viittaako se suorassa kokemuksessa oikeasti mihinkään, edes mihinkään tunnekasaan tai pää-aistimuksiin tai mihinkään muuhunkaan? Mitä minä-sanan takana oikeasti on?

Mitä jos minä-sanaa ei olisi ollenkaan?

[jaritr]

Kun pysähdysn ja katson sisästä nousevaa reaktiota (tehdä jotakin) ja jätän "minän" huomiotta, niin sanan poisjättö vähentää stressiä. Jäljelle jää eo tuntemukset ja kasat, mutta ne ei välttämättä ylitä uutiskynnystä tehdä jotakin, kuten "minän" kanssa, jonka kanssa homma on useimmiten huolehtimista eli stressiä. Itseasiassa elämä vaikuttaa helpommalta!
-jari

[DesertRain]

Hyvä!

Mitä jos kokeilet arjessa elämistä vähän aikaa siten, että jätät minä-ajatukset täysin huomiotta - sanot vaikka hiljaa mielessäsi "plop" joka kerta kun huomaat minä-ajatuksen sisältävän ajatusketjun nousevan, jolloin se puhkeaa kuin kupla. Miten elämä sujuu silloin? Tarvitaanko minä-ajatusta elämän hoitamiseen?

Kokeile tällaista ja kerro sitten, mitä havaintoja nousee.

[jaritr]

Ilta ja päivä takana.
Aktiivinen mieli on ollut rauhallisempi, kun kaikkea ei ole ottanut henk kohtaisesti tai sitten vähemmän hen kohtaisesti ja kovimmatkin ovat kestäneet lyhyemmän aikaa.

En tiedä onko tämä päivittäinen kysely, yhdistettynä siihen että aika, nämä päivät, ovat arjen asioiden suhteen haastavia so. tuntemus tai tunnepuoli on näin minän näkökulmasta koko lailla epämiellyttävä ja hankalahko. Toki ajatus ei ole näin päiväaikaan saanut, eo:sta johtuen, kaaosta, mutta yöllä oli varsin ahdistavia hetkiä ja tuntemuksia, joihin minä tunki väkisin mukaan.

-jari

[jaritr]

Voi sanoa että elämä sujuu hieman tai hieman enemmän stressittömässä mielialassa.
Samalla avautuu enemmän sitä, että kuinka poissaolevana (ei läsnäoloa) sitä päiviänsä elää. "Minä" pohjainen elämä on ennemminkin kuin automaatti, joka pyörii samalla tavoin vaikka aiheet voi muuttua.
Jopa vaikuttaa että haasteena on enemmän olla läsnä kuin "minän" tiedostaminen, joka tulee ilmeisemmäksi kun on edes jonkin verran läsnä. Ehkä tuo on sama asia, eri kulmasta vain.

Olen yrittänyt hahmottaa että mikä ja missä on suurin vaikeus; Ja vaikuttaa että se tulee sellaisissa hetkissä, missä ei ole mitään Tekemistä. Silloin automatiikka "tehdä jotain" on tunnepuolella hyvin vahva ja ei välttämättä negatiivinen pinnaltaan. Siinä hetkessä ei varsinaisesti ole kovinkaan hyvin havaittavaa ajatuksen juoksua, vaan ainoastaan reaktiota TEHDÄ JOTAIN, LÄHTEÄ ULOS, TREENATA, LUKEA, KATSOA MEILIT, SOITTAA jne ts muuttaa olemassa olevaa joksikin muuksi. Tuollasissa hetkissä on vaikea tulla tietoseksi "minästä" toiminnan aikaansaajana. Ei ole kaukaa haettu esimerkki, kuin juoppo jonka on pakko ottaa se ryyppy!
En oikein tämän paremmin tähän hetkeen osaa selittää....
-jari