Opasta kaivataan

[Theedor]

Okei, no otetaanpa uudestaan tarkkailuun tämä kontrolli.

Kun katsotaan jotain tapahtumaa, joka tapahtuu juuri täsmälleen tällä hetkellä, ei voida sanoa, että se teko tapahtuu jonkinlaisen kontrollin tuloksena. Eli vaikka niin, että olen juuri kaatamassa vettä kannusta juomalasiin. Tiukka fakta tuosta hetkestä on se, että pitelen kannua ja kannussa oleva vesi on valumassa juomalasiin. Kontrollia ei voi juuri sillä hetkellä todistaa olevan.

Miten niin ei? Minähän olen päättänyt kaataa vettä lasiin. Vesi ei kaadu itsestään, voisi ajatella. Mutta, mutta! Tiukasti tätä hetkeä tarkastellen tuo päätös on tapahtunut menneisyydessä. Se on periaatteessa yhtä epätodellinen kuin muisto täydestä kannusta. Se tuntuu todelliselta ja oikealta kuvalta ja tuntuu ihan todelliselta, että tein juuri äsken päätöksen nostaa kannu pöydältä ja kaataa vettä lasiin. Mutta silti päätös on jo mennyttä aikaa. Se ei ole enää tässä, sitä ei voi enää havaita eikä sillä oikeastaan ole tekemistä tämän hetken kanssa. Se on muisto ja ajatus ja niistähän on jo todettu, etteivät ne ole todellisia. Voi siis kysyä, oliko kannun nosaminen kontrolloitu teko. Päätinkö nostaa kannun? Mieli sanoo, että päätin, mutta se on mielen sanomaa, ei mikään absoluuttinen fakta.

Mutta todistaa kontrolloivani kannua tekemällä sille jotain. Voin olla radikaali ja tiputtaa koko kannun yhtäkkiä pöydälle (se on muovia, ei sentään tarvitse siivota sirpaleita). Mutta silloinkinhan minä ajattelen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Aion päästää irti kannusta ja näen milteipä mielessäni, miten vesi roiskuu pitkin tiskipöytää. Mutta se on vasta tulevaisuutta. Tällä hetkellä pitelen kannua. Totuus on siis, että pidän kannua, josta valuu vettä lasiin. No, kokeillaan: päästän irti. Jälleen, kun katson tuota hetkeä, näen vain tippuvan kannun. Päätös tiputtaa se, eli kontrolin osuus, tapahtui äsken. Ainakin mielen näkökulmasta se hetki meni jo. Ja tietysti kaikista muistakin näkökulmista. Kun kannu on jo matkalla alas, irrottaminen tapahtui jo.

En ole ihan varma, että voiko todellisuutta katsoa vain sarjana jatkuvasti muuttuvia nykyhetkiä... Miksipä ei toisaalta voisi. Ainakin juuri kulloisellakin hetkellä. Muita hetkiähän ei millään hetkellä ole. Aina on vain nyt.

-T-

[Theedor]

Noh, oikoluenta! Toiseksi viimeisen kappaleen piti alkaa, että:
Mutta voinhan todistaa kontrolloivani kannua tekemällä sille jotain.

[Paka]

Hei tänään en ehdi vastata, palaan huomenna.

[Paka]

En ole ihan varma, että voiko todellisuutta katsoa vain sarjana jatkuvasti muuttuvia nykyhetkiä... Miksipä ei toisaalta voisi. Ainakin juuri kulloisellakin hetkellä. Muita hetkiähän ei millään hetkellä ole. Aina on vain nyt.

Aivan niin mitä muuta on kuin tämä kyseinen hetki? Tässä hetkessä et voi maistaa eilisen omenan makua suussasi etkä tule siitä kylläiseksi se on ainoastaa muisto/ajatus/tarina/selostus jo tapahtuneesta, sama koskee tulevaisuutta sitä ei ole NYT.

Kontrolli/ongelmat/tekijä/MINÄ onko nekään mitään todellista? Vai pelkkiä ajatuksia/mielen kuvitelmia kuten lentävä spagettihirviö?

ONKO MINÄ/MINUN/MINUUS MITÄÄN MUUTA KUIN AJATUS?

[Theedor]

Niin... Luulin, että olen jo ääneenkin päätynyt siihen tulokseen, että Minä ja minuus on vain ajatus. Eihän se muuta ole.

-T-

[Paka]

Oletko nähnyt minuuden illuusion läpi?

[Theedor]

Aijai! Kysymys on silti paha.
Jotenkin näin järjen tasolla sanoisin, että kyllä - näen minuuden sellaisena kuin se on, eli harhana ja rakennettuna mielikuvana. Mutta jatkuvasti sorrun Minän vietäväksi, jollen ole koko ajan varuillani. Olenko siis nähnyt minuuden illuusion läpi? Luultavasti en, koska kerran epäilen asiaa näinkin paljon. Ehkä tarvitsen vielä jonkinlaisen sisältäni (ei kuitenkaan minuudesta!) lähtevän oivalluksen tai havainnon...

Tai voi olla niinkin, että olit jokin aika sitten oikeassa, kun arvelit minun väistelevän. Ehkä väistelen. Ehkä en vielä jotenkin usko, että minulla on riittävät todisteet Minää vastaan. En tiedä, odotanko kenties liikaa varmuutta. Toisaalta ymmärrän jo, mistä minässä on kysymys. Mitä ihmettä siis vielä tarvitsen?

-T-

[Paka]

Hei!

Todellisuus nousee suorasta havainnosta joka hetki kuin kupla vedestä. Voimme varmaksi tietää todellisuudesta vain aistihavaintojemme kautta, ilman ajattelua. Todellisuus siis nousee havainnoistamme joka hetki uudestaan kuin kupla joka syntyy vesikattilassa ja hajoaa joka hetki. Tarinat eivät koskaan ole totta älä siis usko mieltäsi tai ketään muuta vaan katso syvemmälle. Onko minä mitään muuta kuin tästä havainnostamme tehty sitkeä tarina/ajatus/uskomus jota tunteet ja kokemukset tukevat? Voitko todistaa että minä on olemassa muualla kuin tarinassa/ajatuksessa? Älä päästä itseäsi helpolla!!

Mitä vielä pitäisi tapahtua, mitä haluaisit kokea ennen kuin olet valmis tietämään?

Toki ajatuksia minästä nousee jatkuvasti ja voi olla että ne ottaa todesta vielä pitkään eli tämän kaiken näkeminen onkin alku ei loppu.

- Päkä -

[Theedor]

Voitko todistaa että minä on olemassa muualla kuin tarinassa/ajatuksessa?

Enpä kyllä. Kyllä Minä on jälkikäteen mieleen kasailtu kehitelmä eikä mikään todellinen ja muuntumaton tekijä. En vain varmaan näe asiaa riittävän selvästi, jotenkin syvällisemmällä tasolla.

En tiedä, mitä muuta minun pitäisi kokea, ennen kuin suostuisin tietämään. Varmaankaan en tarvitse enää mitään kummempia todistuksia (sellaisia tuskin on olemassakaan), vaan minun täytyy nyt vain tutkailla asiaa sisälläni. Ja toisaalta tarkkailla ulkoista maailmaa sellaisenaan ja selostamatta. Luulen, että tietäminen (tai paremminkin tiedon harhasta luopuminen) tulee sitä kautta.

Epäilemättä on niin, että olen vasta hyvin alussa tällä matkalla. Mutta aion kyllä jatkaa aloitettuun suuntaan.

-T-

[Paka]

Pelot ja odotukset ovat usein suoran näkemisen esteenä, siksi kysyin mitä pitäisi tapahtua eli onko sinulla odotuksia mitä tämän pitäisi tuoda tullessaan? Mitä ei saisi olla? Esim. Ajatuksia minästä ei saisi olla, tällaisia tunteita ei saisi olla tms. Haluan, että kerrot vielä odotuksistasi ja peloistasi ja tutkit niitä vielä syvemmin.

Kuvaile käytännön tilannetta miten konkreettisesti olet minän vietävänä.

Loppujen lopuksi on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta -> kahden toisiinsa kietoutuneen asian erottamisesta toisistaan. Toinen näistä on suora kokemus/nyt hetki/todellisuus. Toinen on tästä muodostettu tarina/ajatus/nimilappu, joka ei ole TOTUUS. Mieli nimikoi asioita: kukka on todellisuudessa paljon enemmän kuin kirjaimet KUKKA. Sanat ja kuvaukset eivät koskaan tavoita todellisuuden monivivahteisuutta ja rikkautta.

Eristä katsominen ajattelusta. (Sulje silmät -- avaa silmät, PAM!) Puhtaassa havainnossa asioilla ei ole merkityksiä. Eihän?

- Päkä -

[Theedor]

Varmaankin minä odotan, että lakkaisin kuulemasta päästäni sitä selostusta ja että lakkaisin nimeämästä kaikkea näkemääni ja arvottamasta rakennuksia tai maisemia rumiksi tai kauniiksi. Odotan siis varmaan edelleen, että ajatukseni vaimenisivat... Tänään pääsin pitkästä aikaa pidemmälle kävelylle ja huomasin jatkuvasti jääväni ikään kuin ajatuksiini. Yritin keskittyä hengittämiseen, mutta mieli lähti heti harhailemaan jonnekin. Kysyin itseltäni, onko tuo karannut mieli totta ja vastasin, ettei ole. Mutta hetken kuluttua mieli vei jo havaintoni mennessään. Ei siinä mitään, kävely oli oikein mukava ja ehdin siinä pohtia näitä asioita kuitenkin melkolailla, mutta jotenkin odottaisin itseltäni (en Minältäni) parempaa. Ehkä olen kärsimätön, ehkä odotan jotain liian järisyttävää kokemusta.

Ymmärrän, että kukka on paljon enemmän kuin kukka, mutta on vaikeaa olla kuuntelematta mieltä, joka kutsuu sitä kukaksi. Ymmärrän senkin, että mieli juttelee, mitä mieli juttelee, eikä se ole totta. Mutta unohdan sen näköjään heti välittömästi uudelleen.

Jos nyt johonkin suuntaan tänään pääsin, niin siihen, että minun tulisi ilmeisesti vain hyväksyä se, että mieleni jorisee joutavuuksiaan jatkuvasti ja toinen osa mielestäni yrittää vastustaa jorinoita. Noista osasista ilmeisesti koostuu se Minä, joka ei ole totta. Ehkäpä, jos vain antaisin sen olla, näkisin hitusen kauemmas kuin omaan, kuviteltuun minääni. Ties, vaikka näkisin sen kukankin ohimennen, samalla kun mieleni jauhaa sitä samaa vanhaa lauluaan. Vai voiko itseään ja minäänsä hyväksyä, jolleivät ne ole totta? Pakko kai on voida, kun ei niitä vastustaakaan voi.

[Paka]

Aivan loistavaa Theedor. Juuri näin. Ajatukset elävät omaa elämäänsä ja vaikka kuinka yrittäisit hallita niitä se ei tule koskaan onnistumaan eikä se ole tarkoituskaan ei kenenkään kohdalla (vaikka isot pojat ehkä muuta kertovatkin). Tarkoitus on nähdä että olemme jotain muuta kuin ajatuksemme, jotain muuta mihin olemme koko ikämme uskoneet eli olemme jotain muuta mitä ajatus/selostus/nimilappu antaa ymmärtää, jotain mitä ei voi nimetä, mysteeri. Olemme sokeasti uskoneet että olemme yhtä kuin ajatuksemme/mielemme, koska näin meille on opetettu. Tämä ei ole totta!!! Minä on pelkkä NIMILAPPU! Nähdessämme että olemme muuta kuin ajatuksemme ne luonnollisesti päästävät irti ja vähenevät, mutta tämä ei ole tavoite.

Se mitä tästä näkemisestä avautuu ja mihin tahtiin on elämän mysteeri, sitä emme voi etukäteen tietää, emmekä voi sitä hallita. Se jää nähtäväksi ja on hyvin yksilöllistä. Siksi voikin sanoa että tämä minän harhan näkeminen on alku ei loppu. Alku luonnollisemmalle ja aidommalle elämälle, avautumista elämän mysteerille, avautumista sille mikä ON.

Tarkentaisin vielä että on totta, että ajatus tapahtuu, mutta sisältö on pelkkää tarinan kerrontaa se ei ole totta.

Ehkäpä, jos vain antaisin sen olla, näkisin hitusen kauemmas kuin omaan, kuviteltuun minääni. Ties, vaikka näkisin sen kukankin ohimennen, samalla kun mieleni jauhaa sitä samaa vanhaa lauluaan. Vai voiko itseään ja minäänsä hyväksyä, jolleivät ne ole totta? Pakko kai on voida, kun ei niitä vastustaakaan voi.

Hyvä huomio, laulu on vanha ja kiertää samaa vanhaa rataansa, voit antaa sen olla, siihen on turha tuskastua, se on ihan OK kaveri ja sen kanssa voi hyvin lyödä kättä. Mutta uskoa sitä ei voi.

[Paka]

Lisäys edelliseen viestiin, joka lähti turhan aikaisin.

odottaisin itseltäni (en Minältäni) parempaa.

Mikä on tämä itse jolta odotat parempaa?

[Theedor]

Hyvä pointti. Eihän sellaista itseä olekaan olemassa. Sehän taisikin olla vain Minän yksi puoli. Kuten aiemmin sanoin:

mieleni jorisee joutavuuksiaan jatkuvasti ja toinen osa mielestäni yrittää vastustaa jorinoita. Noista osasista ilmeisesti koostuu se Minä, joka ei ole totta.

Hämäännyin taas kerran uskomaan mielen odotuksia ja vaatimuksia...

-T-

[Paka]

Niin kuin jo aikaisemmin totesin harhan läpi näkeminen on vasta alku. Ajatuksia tulee ja menee ja niihin ehkä samaistuukin. Kuitenkin kuten tässä, jälkikäteen ne huomataan usein tarinoiksi. Minä-harha on kuin kantava seinä rakennuksessa. Kun se pettää niin pikkuhiljaa muutkin rakenteet alkavat hajoamaan. Tei sitä voi verrata kumilenkkipalloon mistä kumilenkkejä alkaa irtoilee pikkuhiljaa - mitä jää jäljelle?

Eli voiko minää löytää mistään? Onko minä aikuisten oikeasti olemassa? Vai onko se ollut satu johon on uskottu?