2) Selitä yksityiskohtaisesti omasta kokemuksestasi, mikä erillisen minän illuusio on, miten se saa alkunsa ja miten se toimii. Kuvaa sitä siten kuin näet sen nyt.
Erillisen minä illuusio viittaa siihen yleiseen uskomukseen, että ihmisyksilö on jonkinlainen erillinen saareke. Se on tavallaan kaikin tavoin absurdi väite, joka ei kestä tarkempaa tutkimusta tai tarkastelua. Epämääräisesti viitattuna se tuntuu semi-selkeältä yksiköltä ja sen painavin argumentti on kenties erillinen keho, joka tuntuisi olevan minän pääasiallinen "koti". Minä rakentuu yhtäältä kielestä ja ajatuksista. Kiinnostavasti kieli tuntuu kuitenkin viittaavan epämääräisesti johonkin yksikköön, joka omistaa kehon, ajatukset, tulevaisuuden, historian jne. (Minun, minulle...)
Kun tätä yksikköä lähtee etsimään ennen pitkää saapuu kokemukseen elämästä, elämäntunteeseen. Olemassaolon kokemukseen. On olemassaoloa. Itsessään olemassaolo ei kuitenkaan liity erilliseen minuuteen, vaan on luonteeltaan "toinen".
Näkisin sen nyt näin, että tämä elämäntunne on olemisen ja olemassaolon alusta, pohja, perusta. Kun lapsi syntyy, elämä ottaa uuden muodon, se on täynnä tätä elämäntunnetta. Asteittain lapselle kehittyy luonnollisesti kyky hahmottaa erilaisia ilmiömaailman asioita. Pieni lapsi selvästikin aistii suoraan, kokee kaikki aistiärsykkeet itsessään ja itsenään, tai puhtaasti kokee ne, eikä luo käsitteellistä eroa aistittavan ja aistivan välille. Asteittain siis syntyy kuitenkin hahmotus erillisistä asioista, äiti ei olekaan minä, ja minä en olekaan äiti jne. Samalla kun syntyy näitä eroja, syntyy asteittain käsitys minästä. Puheen, kielen ja kulttuurillisten tapojen myötä tämä identiteetti vahvistuu ja erillisen yksikön illuusio alkaa tuntua yhä todellisemmalta. (Erityisesti länsimainen yksilökeskeinen kulttuuri ruokkii tätä illuusiota.)
Kun tätä prosessia tarkastelee, se tuntuu jollain tavalla myös oikealta/luonnolliselta. Tämä on nyt vain ajatus ja spekulaatiota, mutta ymmärtäisin prosessin jokseenkin näin: syntyvä ihmisyksilö kutsutaan puhtaasta olemassaolosta osaksi ihmisten maailmaa iloineen ja suruineen. Erillisen minän illuusio, persoona, ego, kieli, ajattelu ovat kaikki maailmassolon välineitä, tapoja ja muotoja. Jollain tavoin näiden läpieläminen tuntuisi olevan osa ihmisen kasvua, luonnollista kehitystä. Niiden todellisen luonteen näkeminen vapauttaa elämäntunteen kokemaan itseään, syvää rauhaa, iloa. Persoonan, kielen, ajattelun, tekojen kautta tämä elämäntunne kokee erilaisuutta, vaihtelua, valoa ja varjoa. Yhdessä ne muodostavat rikkaan elämänkokemuksen, jossa yhdistyy muutos ja muuttumattomuus.
3) Miltä tuntuu nähdä tämä? Mikä ero siihen, mikä tilanne oli ennen dialogina aloittamista, kerro muutaman viime päivän kokemuksistasi?
Tällä hetkellä tuntuu siltä kuin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen, asiat saaneet oikeat mittasuhteet ja yhteydet. Tuntuu tasaiselta, tyyneltä, iloiselta, levolliselta, toiveikkaalta, rauhalliselta...
Ennen dialogin aloittamista mulla oli tunne, että palaset ovat kaikki tässä, mutta jokin sisäinen varmuus ja selkeys puuttuivat. Halusin osallistua tähän dialogiin, koska ajattelin, että oppaan avulla voisin määrätietoisemmin ja selkeämmin paneutua näihin asioihin, joita olen pyöritellyt suunnalta ja toiselta pitkin matkaa.
Ydinkokemus mulle oli se, kun saavuin aistiharjoitusten yhteydessä "puhtaan havainnon" tilaan. Tilana se ei ollut mitenkään vieras, olin siellä ollut ennenkin ja tiedostanut olevani "jossain". Muistan jopa oppineeni käsitteet tästä tilasta (ehkä Paul Bruntonilta), mutta jotenkin asiat eivät silti silloin "loksahtaneet" samalla tavoin kuin nyt.
Viime päivinä olen "tutkinut" tätä tilaa kokemuksellisesti. Huomaan esim. että kun kirjoitan tänne sivustolle, vajoan helposti tähän tilaan ja koen voimaakkaasti puhdasta ja levollista olemassaoloa. Erilaisissa elämän tilanteissa on tapahtunut avautumisia, pieniä oivalluksia, selkeää näkemistä. Jossain vaiheessa, aika välittömästi tämän "loksahtamisen" jälkeen, hiipi kokemukseen pelko kokemuksen häviämisestä. Jollain tavoin edelleen hyvin mielellään virittäytyy tälle taajuudelle ja oleilee tietoisuuden valtameressä. Pelko on hälvennyt, mutta olemassaolossa on selkeä halu tai intentio olla tässä, virittäytyä tähän, syventää tätä, toimia tässä ja tästä.
4) Mikä oli viimeinen asia mikä kallisti vaa’an ja sai sinut katsomaan?
Aistiharjoitus. Nimenomaan katseen ja näkemisen tutkiminen. Havainto siitä, että on olemassaoloa, johon silmien välittämä aistidata tulee, ja että sen olemisen laatu on itsenäinen olemassaolo. Olennaista oli myös, että oivalsin, että se mitä olen löytänyt onkin totta, että etsimisen voi lopettaa. Jotenkin olin yrittänyt katsoa vielä senkin taakse.
5) Voitko päättää, valita tai kontrolloida elämän tapahtumia? Onko sinun mahdollista saada asioita tapahtumaan? Anna esimerkkejä omasta kokemuksestasi.
Elämän kokonaisprosessi on. Elämä on. Oma olemassaoloni on osa elämän olemassaoloa. Olen elämän olemassaoloa. Tai se olemassaolo, joka on koettavissa on elämän olemassaoloa. Elämässä on oma voimansa ja lakinsa. Voin olla osa sitä, tietoisesti osallistua, levätä olemassaolossa ja katsoa mitä "nousee".
Voinko päättää, valita tai kontrolloida? Kaikki tuo toiminnat tuntuisivat viittaavan egon tasoon. Ego ajattelee, että se voi päättää, valita tai kontrolloida. "Minulla on oikeus tunteisiini". "Valitsen elää elämääni".
Jos olemassaolo piirtyy olemassaolona, siellä ei ole tämäntyyppisiä rajanvetoja. Elämä virtaa, tilanteita tulee vastaan, niihin vastataan jollain tavalla. Ratkaisuja syntyy. Ovatko ne valintoja? Onko siellä jossain joku, joka tekee valintoja? No ei. Valintoja tapahtuu.
Voinko saada asioita tapahtumaan? Voin osallistua asioiden tapahtumiseen. En voi mitään pakottaa. Asiat tapahtuvat. Ilmitasolla voi näyttäytyä asioiden tapahtumista. On pieniä ja suuria tekoja. Voin pilkkoa puita ja kantaa vettä. Vesi siirtyy paikasta toiseen, puut pilkkoontuvat.
Tämä on käsitteellisesti hankala kysymys. Kokemuksessa tuntuu, että valintoja on. Voin esim. valita etsiä totuutta ja vain totuutta. Onko se valinta, jos sellainen palo on sisällä? Onko se sisäinen palo tarvittava sytyke sille, että totuus näyttäytyy vapauttavassa yksinkertaisuudessaan? Missä on "minä" tässä kuviossa? On palo totuuteen, mutta mistä se palo tulee. Se vain on, eikä sitäkään ole valittu. Olenko kuitenkin valinnut "seurata sitä"? Ei sekään tunnu valinnalta. Sekin on ikäänkuin sisäinen pakko. Ei siinäkään ole todellista valintaa.
Ei ole ketään, joka voisi saada asioita tapahtumaan. Asiat tapahtuvat. Olosuhteet vaativat toimintaa. Toimintaa syntyy. Asioita tapahtuu.
