Löytyisikö opas?

[Paka]

rupesin spekuloimaan, että nyt olen tainnut oivaltaa jotain jne. Ja mä huomasin, että samalla, kun mä kirjoitin, jotain tapahtui. Kun mä rupesin kuvailemaan kokemusta, se väistämättä muuttui. Siitä hävisi se tuoreus. Mä jotenkin lipsahdin kokemuksen maailmasta kertomuksen maailmaan. Jostain putkahti kuvioihin taas "minä", joka oivaltaa, jolle asiat tapahtuu.

Näinhän se mennee, ja vielä monen monituista kertaa tulemme tähän ansaan lankeamaan. Mutta mitäpä siitä, lapsikin kaatuu aikamonta kertaa opetellessaan kävelemään. Vähitellen saamme kuitenkin varmuuden siitä, miten omiin ajatuksiin uskominen johtaa välittömästi turhautumiseen, tyyytymättömyyteen ja lopulta monen tasoiseen kärsimykseen. Kaikki sen suuntaiset ajatukset, että olen epäonnistunut, tein virheet, tämä ei ole minua varten, nyt ei ole sopiva hetki, en ole vielä valmis, tiedän jo kuka olen, olen valaistunut, – ovat edelleen vain ajatuksia, mielen temppuja.

Katsele kaikessa rauhassa tämä Mooji video – unohda valaistuminen.

https://www.youtube.com/watch?v=SZwK86CK7qw

ajatus siitä, että joku toinen osoittaa minulle kuinka huono olen.

Oletko varma että olet huono jos olet tehnyt väärin tai olet tehnyt virheen? Miltä sinusta tuntuu kun ajattelet tämän ajatuksen?........

Tunnetila riippuu ajatuksista/odotuksista/tulkinnoista. Itse sade ei aiheuta tunnetilaa vaan se mitä siitä ajatellaan. Saatko kiinni tästä?

Mieleen nousee tarina eli erilaisia ajatuksia esim. mikä toi on minua neuvomaan, kyllä minä tiedän itsekin, toi ei arvosta minua, en ole tarpeeksi hyvä, tämä pitäisi olla toisin, tämäkin on vielä hoitamatta yms. pitäisi…voisi….haluaisin…ei pitäisi…miksi ajatuksia. Jotka uskotaan ja joihin keho reagoi. Nuo reaktiot ovat kehon palaute mielelle eli tunteita. Tunteet taas puolestaan syöttävät energiaa takaisin ajatuksiin, jotka alun perin loivat tunteen näin syntyy tarkistamaton ajatusten ja tunteiden kehä, joka lisää tunteellista ajattelua ja tarinointia. Eli ajatukset synnyttävät tunteita, jotka tuntuvat ihan fysiologisesti stressinä ja jännityksenä, jopa fyysiseen sairauteen asti. Joskus tunnereaktio on niin nopea, että on hyvin vaikea havaita siihen liittyviä ajatuksia. Tällöin on usein kysymys syvistä alitajuisista ja tiedostamattomista uskomuksista, asenteista ja oletuksista tai jopa ”varmasta tiedosta” , jotka paljastuvat kun uskallamme KATSOA mistä oikein on kysymys.

Huomaatko miten tästä löytyy taas kaksi eri asiaa: 1) itse tapahtuma ja 2) kommentointi eli ajatus. Olemme niin samaistuneet tähän kommentaattoriin eli ajatukseen että emme edes epäile sitä vaan pidämme sitä täytenä totena.

On aivan luonnollista että me ihmiset yritämme päästä eroon satuttavista negatiivisista tunteista. Mutta se on sama kuin yrittäisi peittää kädellä auton öljynpaineen varoitusvaloa, ettemme näkisi sitä. Mitä enemmän pinnistelemme päästäksemme eroon negatiivisista tunteistamme, sitä syvemmälle uppoamme niihin. Mitä enemmän yritämme ymmärtää niitä, sitä pahemmin hämmennymme. Ainoa tie on antautuminen täysin kokemukselle ja avoin katsominen tähän hetkeen mikä ajatus / tieto / uskomus saa tämän hälytysjärjestelmän aktivoitumaan.

Voitko nähdä miten tunne on kuin ”hälytysjärjestelmä” mikä kehottaa meitä katsomaan kyseenalaistamattomaan / valheelliseen ajatteluun? Tunteessa ei koskaan ole mitään vikaa, niitä on turha paeta ne voi aina toivottaa tervetulleeksi ja katsoa mikä on se tarina joka tämän nostaa.

Huomioi vielä, että tässä ei ole kysymys minkään tekemisestä, yrittämisestä tai jonkun saavuttamisesta. Vaan sen sen katsomisesta miten kaikki on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kyse on ANTAUTUMISESTA Elämälle, Jumalalle, Olemiselle - eikä tätä voi suorittaa!

[Paka]

Pakkohan toi blogi oli käydä tsekkaamassa.

"Ajatuksia tulee ja mä voin ajatella. Mutta mä voin olla myös ajattelematta. Mussa on paikka, jossa ajatukset eivät hallitse. Tai mussa on taso, joka on. Johon ajatukset tulevat. Johon aistidata tulee." KYLLÄ, KYLLÄ

[Mikado]

Oletko varma että olet huono jos olet tehnyt väärin tai olet tehnyt virheen? Miltä sinusta tuntuu kun ajattelet tämän ajatuksen?........

En mä ole huono. Tai sanotaanko, että se kuka mä olen, ei ole huono. Voi olla, että mun keho ei ole täydellisen taitava kaikessa, niinkuin ei olekaan. Voi olla, että ajattelussa on heikkoja kohtia. Huomio kohdistuu joskus jonkun toiminnan onnistumisen kannalta epäsuotuisiin aspekteihin. Mutta en minä ole huono. Siis, jos minä on se, joka kokee olemassaoloa. Imaginäärinen minä voi olla vuoroin loistava tai huono tai mikä milloinkin, riippuu tuulen suunnasta.

Jos mä kuitenkin ajattelen, että minä olen huono, mulla tulee tosi huono olo. Mä oon tosi tosi huono. Musta tulee vielä huonompi. Musta tulee v i h a i n e n. Nyt mä en siihen tilaan mene, mutta tosi helposti mä sinne pääsen. Hetken vain ajatuksissani pyörittelen jotain, niin eiköhän se tuohtumus tule. Siihen voi luottaa.

Joka tapauksessa, jos mä samaistun siihen tyyppiin, jonka pitäisi olla sitä ja tätä, joka ei kuitenkaan nähtävästi ole sitä, niin kyllähän sitä tyyppiä ottaa pannuun. Oikein kovasti. Toi on tosi pienestä kiinni. Heti jos pyrkii johonkin, tavoittelee jotakin muuta, mitä on, siihen tulee mukaan mahdollinen epäonnistuminen ja tappio. Siihen tulee koko paketti, minä, pyrkiminen, tavoite, tavoittelu, mahdollinen onnistuminen tai epäonnistuminen.

Mä olen sillai ajatellut, että jos osais pitää kirkkaana, mistä on kyse, eli olis myös mielen tasolla totuudellinen skeema, johon voisi sijoittaa ja suhteuttaa tapahtumat ja tilanteet. (Mulla on nyt siis mielessä ihan konkreettinen konteksti, meillä on avovaimon kanssa yhteinen kilpatanssiharrastus ja välillä, lue: tosi usein, ellei aina, treenaaminen on tosi hankalaa, kun se menee riitelyksi. Mulla siis menee koko ajan hermot. Mä oon jo pitkään yrittänyt ajatella, että se on mulle hyvää henkistä harjoitusta ja mielen ja tunteiden hallinnan ja käsittelyn harjoittamista, mutta käytännössä se on myös tosi kuluttavaa.)

Mut joo en mä tiedä siitä skeemastakaan. Se pikkaisen haiskahtaa sekin. Nyt tällä hetkellä mulla on ihan positiivinen vire koko kuviosta. Ihan jopa kiinnostaa taas illalla nähdä, missä mennään.

Tunnetila riippuu ajatuksista/odotuksista/tulkinnoista. Itse sade ei aiheuta tunnetilaa vaan se mitä siitä ajatellaan. Saatko kiinni tästä?

Saan oikein hyvin. Näin se menee. Mä tunnen ihmisiä, jotka "siis vihaavat talvea". Ja sitten kun talvi tulee, se on tosi kurjaa. Koko ajan. Ehkä tää on epis esimerkki, kun mä en siis vihaa talvea, vaan musta se on kiva, mutta näin se systeemi toimii, myös omalla kohdallani.

Voitko nähdä miten tunne on kuin ”hälytysjärjestelmä” mikä kehottaa meitä katsomaan kyseenalaistamattomaan / valheelliseen ajatteluun? Tunteessa ei koskaan ole mitään vikaa, niitä on turha paeta ne voi aina toivottaa tervetulleeksi ja katsoa mikä on se tarina joka tämän nostaa.

Joo, toi on tosi hyvin sanottu. Noin se on.

Kiitti videolinkistä. Oli tosi hyvä ja osuva video. Resonoi tosi voimaakkaasti. Just näin.

Ja kiva kun kävit tseggaamassa blogin. Mä aloitin sen, kun mä ajattelin, että haluisin jotenkin tuoda pintaan, esille näitä prosesseja, ettei ne jäis taka-alalle.

Mulla on valitettavasti vähän kiire tässä eteenpäin, niin palataan. Mä olen viikonlopunkin enemmän tai vähemmän menossa, katsotaan, jos ehdin jossain välissä kirjoittamaan. Mä yritän.

[Paka]

Kiva kun ilmoitit kiireestä.

Mä olen sillai ajatellut, että jos osais pitää kirkkaana, mistä on kyse, eli olis myös mielen tasolla totuudellinen skeema, johon voisi sijoittaa ja suhteuttaa tapahtumat ja tilanteet.

Onko tämä mahdollista? Voitko luottaa ajatukseen? Sano yksikin ajatus mikä on 100% totta! Vaikka kehittelisimme kuinka huikean skeeman tahansa se on vain ajatus. Skeema = kaavio, malli, suunnitelma, ajatus, tarina. Voit luottaa ainoastaan puhtaaseen kokemukseen.

Moojin pyytää tässä videolla tarkistamaan samaa, voitko luottaa ajatukseen. Moojin sanoin: ” Onko kukaan tarkistanut sen valtakirjaa joka kysyy tämän kysymyksen?”

Moojin video Ajatuksen etäisyys suomenkielisellä tekstillä.
http://www.youtube.com/watch?v=cRzW_nMWie0

Onko valinnoissa valitsijaa? Voitko osoittaa jotain sellaista, jonka olisit täysin varmaksi ITSENÄISESTI valinnut elämässäsi?

Luettele asioita jotka luonnossa tapahtuvat itsestään, ilman tekijää. Löydätkö asioita, jotka kehossasi tapahtuvat ilman tekijää. Luetele asioita, jotka elämässäsi tapahtuu ilman tekijää, automaattisesti, luonnollisesti. Huomioi miten mieli on kuin urheiluselostaja, mikä kommentoi tapahtunutta joko ennen tai jälkeen.

Tarkastele kumpi on enemmän totta?

Tanssiminen tapahtuu - vai minä tanssin?
Käsi nousee – vai minä nostan kättä?
Ajattelu tapahtuu – vai minä ajattelen?
Tekeminen tapahtuu – vai minä teen?
Valinta tapahtuu - vai minä valitsin?

[Mikado]

Onko tämä mahdollista? Voitko luottaa ajatukseen? Sano yksikin ajatus mikä on 100% totta! Vaikka kehittelisimme kuinka huikean skeeman tahansa se on vain ajatus. Skeema = kaavio, malli, suunnitelma, ajatus, tarina. Voit luottaa ainoastaan puhtaaseen kokemukseen.

Olen samaa mieltä. Täysin. Tietty on hankittua/opittua tietoa, mikä ei tule suorasta kokemuksesta, esim. "maapallo on pyöreä". Tätä on tietoa vaikea kokemuksen kautta saada. Tietty vois purjehtia maailman ympäri, ehkä se olis kokemuksellinen todiste. Mutta jos pysytään asian ytimessä, olemassaolon, eksistenssin ytimessä, ilman saivarteluja, ainoa todellinen refrenssi on autenttinen kokemus.

Onko valinnoissa valitsijaa? Voitko osoittaa jotain sellaista, jonka olisit täysin varmaksi ITSENÄISESTI valinnut elämässäsi?

Hyvä kysymys. Tekisi suoralta käsin mieli vastata, että ei ole. On valintoja. Mutta ei valitsijaa. Valinnatkit ovat vain olleet tapahtumia, ajautumisia, välttämättömyyksiä, sattumia. En mä ole elämässäni valinnut yhtään mitään. Kaikki on vain tapahtunut. Tämä on oikeasti mun kokemus. Joskus mua on ahdistanut tämä, eli mä olen tiedostanut sen, että mä en ole valinnut mitään. Mä olen syyttänyt itseäni ajelehtimisesta. Luonut siis ideaalikuvan, jossa tietoinen minä tekee tietoisia valintoja ja syyllistynyt siitä, että kumpaakaan ei tunnu olevan olemassakaan. Joskus jopa löysin itselleni lohdutuksen ajatuksesta, että "sieluni" tai "todellinen itseni" on valinnut tämän elämän minulle. Nämä ovat ajatuksia, spekulaatiota, tässä vaiheessa tällainen tuntuu täysin absurdilta, huvittavaltakin.

Mutta joo. Ei valitsijaa. Joskus, muistan yks kaveri antoi mulle palautetta, että mä olen tehnyt rohkeita valintoja elämässä. Mun piti kyllä heti sanoa, että ei pidä paikkaansa. En mä ole mitään valinnut. Ei ole suunnitelmaa, tai ei ainakaan suunnittelijaa. On vain elämää, tapahtumia, energiaa, sattumuksia. Elämää. Elämä tapahtuu.

Luettele asioita jotka luonnossa tapahtuvat itsestään, ilman tekijää. Löydätkö asioita, jotka kehossasi tapahtuvat ilman tekijää. Luetele asioita, jotka elämässäsi tapahtuu ilman tekijää, automaattisesti, luonnollisesti. Huomioi miten mieli on kuin urheiluselostaja, mikä kommentoi tapahtunutta joko ennen tai jälkeen.

Luonnossa, kaikki. Säätilat, vuorokausirytmi, monenlainen kasvu ja kuolema, oppiminen, siis ihan kaikki. Koko kierto. Kehossa. Ruoansulatus, hengitys, elintoiminnot, aistihavainnot, kasvu, vanheneminen. Mieli toimii myös itsenäisesti. Kaikkeen voi puuttuua, niiden toimintaa voi "häiritä". Mutta parempi olisi olla häiritsemättä.
Elämässä. Nyt tekisi mieli sanoa, että kaikki tapahtuu ilman tekijää. Kaikki tapahtuu todistajan läsnäollessa. Mieli haluais sanoa, että kai nyt jossain on tekijä, mutta jos pitäydyn todistajan sanattomassa lausunnossa, tuomio on selvä. Ei tekijää. Kuinka ihmeellistä.

Tarkastele kumpi on enemmän totta?

Tanssiminen tapahtuu - vai minä tanssin?
Käsi nousee – vai minä nostan kättä?
Ajattelu tapahtuu – vai minä ajattelen?
Tekeminen tapahtuu – vai minä teen?
Valinta tapahtuu - vai minä valitsin?

Jos tanssi on tanssia, eli liikettä jossa liike tapahtuu, eikä sitä yritetä tuottaa, se tapahtuu. On myös liikettä, jossa on häiriöitä, kuviteltuja minuuksia liikuttamassa kehoa. Se on jähmeää, häiriintynyttä liikettä. Siitä on tanssi kaukana.
Käsi nousee. Kuka muka sitä nostaa? Käsi nousee.
Ajattelu tapahtuu. Ei ole ajattelijaa. On ajatuksia.
Tekeminen tapahtuu. Kuka siitä ottaisi kunnian? Teko? (Ego?)
Valinnat tapahtuvat, ei ole valitsijaa. Onko edes valintoja? Välillä tuntuu että ei niitäkään ole. On vaan toteutumisia tai tapahtumia.

Kiitos jälleen Mooji -linkistä. Naulan kantaan. Ei lisättävää.

[Paka]

jos pysytään asian ytimessä, olemassaolon, eksistenssin ytimessä, ilman saivarteluja, ainoa todellinen refrenssi on autenttinen kokemus.

Aivan ja vain tältä kannalta voimme rehellisesti katsoa onko minää olemassa. Kaikki saivartelu ja selittely eksyttää meidät aina mielen sokkeloihin.

Nyt tekisi mieli sanoa, että kaikki tapahtuu ilman tekijää.

Oletko tästä aivan varma? Pitääkö tämä paikkansa 24/7? Vai onko tämä pelkkä mielipide?

Tutki suorasta kokemuksestasi:

Mitä on omistaminen ja mitä siitä seuraa?

[Mikado]

Mikado kirjoitti:Nyt tekisi mieli sanoa, että kaikki tapahtuu ilman tekijää.


Oletko tästä aivan varma? Pitääkö tämä paikkansa 24/7? Vai onko tämä pelkkä mielipide?

Tutki suorasta kokemuksestasi:

Hyvä kysymys. Sanoisin nyt niin, että riippuu tarkastelun tasosta käsin. Ei tuo tiskikone tuossa tyhjene, jos joku sitä ei tee. Tiskikoneen tyhjenemiseen tarvitaan tekijä, vaikkapa minä, eli tää tyyppi, joka tarvitsee puhtaita astioita jne. Toisaalta sen voisi nähdä niinkin, että tiskikoneen tyhjentymiseen tarvitaan tyhjentämisen teko. Silloin fokus olisi tapahtumassa jossa subjekti ja objekti sulautuvat tyhjentymisen prosessiin. Onko sillä tekijä?

Ehkä tämä on saivartelua. Kielessä tekijät oletetaan. Toisalta arkihavainto kertoo, että jotkut tekevät jotakin. Tuolla tuo mies luo lunta ja tässä tämä kirjoittaa koneella. Mutta toisaalta siinä kieli on jo tulkinnut tapahtumaa, ollaan mielen parissa. Kieleen on hankala tai siis mahdotonta ja epäviisasta luottaa tietolähteenä. Kieli voi kertoa esim, että 'tuuli heiluttaa puuta'. Nyt tuuli on tekijänä, mutta millainen tekijä tuuli on? Onko tuulella minutta, onko se persoona?

Minä voin tyhjentää tiskikoneen, mutta mitä sillä tarkoitetaan? Onko minulla persoona? Olenko minä persoona?

Eli taas pitäisi palata kokemukseen.

Kun mä toimin maailmassa, niin välillä asioilla on tekijä. Kun kerron, käsitteellistän, kommentoin jne. Kun nyt juuri vaikkapa tässä samalla syön, niin siinä tapahtuu syömistä. Syömisessä tapahtuu syömistä. Ei siinä ole ensin minää joka syö ruokaa, jonka minä juuri tuossa äsken valmisti. Juuri nyt, tässä kokemuksessa on syömisen tapahtumista, syömistä. Siinä ei ole kättä joka liikuttaa harukkaa, vaan siinä on haarukan liikettä. Jos katson kättäni, voin ajatella, että kappas, siinä käsi tai jopa "käteni", joka liikuttaa haarukkaa, mutta se on jo kommentointia, jotain lisättyä itse tapahtumaan tai sen päälle. Kokemuksessa ei ole "ketään",vain kokemus.

Kokemus voi olla vaikka kuinka hienosyinen ja laaja, siinä voi olla vaikka kuinka paljon aspekteja ja laatuja, joita voi tarkastella tai kokea, tai herkistyä kokemaan. Oma toiminta voi virittyä tehtävän mukaan riippuen niistä laaduista ja intentioista, mitä tilanteessa on. Nekin ovat osa kokemuksta. Yhdessä hetkessä voi tapahtua hirveästi asioita, jos niitä alkaa analysoimaan, mutta laadullisesti kokemus on yksi kokemus.

Olenko mä varma siitä 24/7? En tiedä. Nyt kun pysähdyn tarkastelemaan, olemaan tässä ja kokemaan tätä, se on näissä puitteissa näissä olosuhteissa juuri nyt selvää. Sitten on toisia tilanteita, joissa voi olla erilaisia tasoja. Voi olla että jonain vuorokauden tuntina sitä samaistuu olettaa asioille tekijän ja samaistuu siihen. Mutta tilanne on kyllä radikaalisti muuttunut viime päivien aikana. Ei sillä, etteikö tämä, sanotaan nyt sitten vaikka, "todistajan läsnäolo" olisi ennestään tuttu. Se on ennestään tuttu, mutta nyt se on jotain, mikä tuntuu olevan jotain, mihin voin halutessani mennä. Vaikka tarkistamaan, että onko se siellä? Nämä sanat ovat vääristäviä, mutta sanotaan nyt niin, että näyttäisi siltä, halutessani voin vajota siihen valppauden tilaan.

Mitä on omistaminen ja mitä siitä seuraa?

Omistaminen on sitä, että pitää jotain asiaa, ilmiötä, olentoa "omanaan". Omistaminen käsitteenä kutsuu luoksensa omistajan, minut, jonkun joka omistaa.
Mä ajattelen, että tavallaan se käsite on tarpeeton. On asioita, jotka kuuluvat olemassaoloon(i). Mulla on tietty määrä tavaraa ja asioita. Mulla on ajatuksia, mulla on työpaikka jne. Mutta tarkemmin kun tota tutkii, niin on se aika hämärää. Kellä on mitä, ja kuka omistaa kenet. On asioita, jotka kuuluvat olemassaoloni piiriin. Niillä asioilla on vaikutusta elämääni. Autoa pitää huoltaa ja tankata. Töissä pitää käydä. Syödäkin pitää, mielellään "omaa" ruokaa, ei varastettua.
Omistamisesta seuraa aika paljon harmia. Se asettaa niitä rajoja ja luo vastakkainasetteluja. Mä olen melko varma, että yhteiskunta voisi toimia hyvin myös ilman omistamisen käsitettä, mutta se vaatisi kollektiivistä ajattelun vallankumousta. Ehkä tämä sivusto ja nämä dialogit ovat osa sitä vallankumousta, kuka tietää.
Uskaltaisin väittää, että ihmisellä on taju tai ainakin voi olla taju siitä, mikä kuuluu omaan elinpiiriin, ja mikä kuuluu toisen omaan elinpiiriin. Mikä on tarpeellista ja mikä liiallista. Ei kaikkea tarvitse jakaa, ei kaiken tarvitse olla yhteistä, omaa ja toisen elinpiiriä tulee kunnioittaa, mutta.. nojoo.

Mä ajauduin tällaiselle kiertoradalle. Tästä vois mennä vaikka minne.

Sanotaanko vaikka vielä näin, että omistamisen kautta imaginäärinen minä pyrkii laajenemaan ympäristöön. Ottamaan asioita hallintaansa.

[Paka]

Mikado kirjoitti:Nyt tekisi mieli sanoa, että kaikki tapahtuu ilman tekijää.

Oletko tästä aivan varma? Pitääkö tämä paikkansa 24/7? Vai onko tämä pelkkä mielipide?

Sanoisin nyt niin, että riippuu tarkastelun tasosta käsin.

Sanon että EI riipu tarkastelun tasosta, vaan se joko on tai ei. Katso ainoastaan puhtaaseen kokemukseesi älä saivartele. Tee tästä itsellesi 100% selkeää, älä luule, äläkä epäile, älä oleta, vaan katso miten on.

Tiskikoneen täyttäminen on, havainto on, näkeminen on, toiminta on mutta onko erillistä "minää" erillistä ”tekijää” kenelle ne tapahtuvat? Tarkista tämä.

Tarkastele vielä tiskikoneen täyttämistä vaihe vaiheelta. Tee se konkreettisesti. Älä ajattele. Onko puhtaassa aistimuksessa mitään mikä kertoo erillisestä tekijästä, minästä?

Omistaminen on sitä, että pitää jotain asiaa, ilmiötä, olentoa "omanaan". Omistaminen käsitteenä kutsuu luoksensa omistajan, minut, jonkun joka omistaa.

Näetkö omistaminen on pelkkä ajatus, käsite, tarina....

Esimerkki omistamisesta: seisot pihalla ja katselet metsää, ajatus minun metsä siitä saa xxx määrän rahaa, pitäisiköhän myydä yms. ajatuksia saattaa ilmaantua. Kuitenkin kun tarkastelet metsää puhtaimmillaan, ennen nimeämistä, ennen mielen väliintuloa, mikään puhtaassa aistimuksessa, puhtaassa havainnossa ei kerro minkäänlaisesta omistussuhteesta, eihän? On 1 havainto ja sitten on 2 nimeäminen/leima/ajatus ”minun”. Eli taas voimme nähdä nämä kaksi maailmaa: suora kokemus ja kokemuksen kuvailu eli nimeäminen eli ajatus. Toinen on totta ja toinen yrittää olla, mutta se onkin kuin urheiluselostaja joka kommentoi/nimikoi asioita jo niiden tapahduttua. Nämä maailmat eivät koskaan kosketa toisiaan. Eli ajatukset eivät liity todellisuuteen eikä siten kerro totuutta. Tässä on tarkoitus nähdä näiden kahden ero omassa kokemuksessa, omassa arjessa.

Se osa aivoista, se älykkyys joka katsoo, toimii aina ennen mieltä, ennen kuvausta. Se on vapaa historiasta ja tarinoista, se on äärimmäisen nopea rekisteröimään asioita. Oletko koskaan autoa ajaessasi huomannut, miten keho reagoi tilanteisiin nopeasti tai miten käsi nappaa kiinni putoavan esineen? Mieli/ajatus on aina jäljessä todellisuutta eli se on menneisyydessä.

Kielessä tekijät oletetaan

Toki kieli ja mieli ovat loistavia välineitä kommukikoidessamme ja muutenkin arkielämässä, mutta annetaan suutarin pysyä lestissään, koska oman voimansa alkulähteille mieli ei yllä. Tutkiessamme onko minää olemassa meidän on mentävä "ei-tietämisen" tilaan mielen taakse.

[Mikado]

Tiskikoneen täyttäminen on, havainto on, näkeminen on, toiminta on mutta onko erillistä "minää" erillistä ”tekijää” kenelle ne tapahtuvat? Tarkista tämä.

Kiitos kun olet tarkka ja jaksat etsiä varmuutta. Kun mä pysyn kokemuksessa, ei ole minää, ei ole ketään "kenelle" se tapahtuu. On havaintoa, että asia tapahtuu. On tekemistä, astiat siirtyvät, ne siirretään kaappeihin. Tämä käsi tässä siirtää ne.

Vaikea selittää yhtään mitään, ilman että nämä tekijät tulevat mukaan.

Kokemuksessa on todistaja. Tapahtuma todistetaan. Näin tapahtuu. Todistaja on "ei kukaan". Se on puhdasta havaintoa ja tietoisuutta. Jos mä alan selittämään, minkälainen se todistaja on, en mä osaa sitä kuvailla. Jos mä ajattelen, että se on "universaali tietoisuus", se on ajatus. Se on. Se todistaa. Se ei liiku. Se on liikkumattomuus jota vasten liike on. Onko se universaali tietoisuus, mistä hitosta mä sen tietäisin ja miten mä sen voisin tietää. Se joka yrittää sen tietää, ei voi sitä tietää. Se on mikä on.

Mitä tarkoitat erillisellä minällä?

Mä nimittäin samaistun tähän todistajaan. Se on "minun" olemassaoloa.

Sillä ei ole mitään tekemistä mun "tarinan" kanssa. Tai, sanotaanko näin, että mä pystyn silti muistamaan tilanteita ja tapahtumia jolloin todistamisen taso on ollut läsnäoleva. Mä pystyn erottamaan sen kaikesta minuuteen liittyvästä nonsensestä, rooleista, identiteeteistä, minä-tarinoista. Tekisi mieli sanoa, että se on "perimmäinen minuus", jonka laatu on tietoisuutta. Läsnäoloa, havaintoa. Miksi minuus? No kun se on tässä, missä "minäkin", eli missä kehoni ja "kontekstini". Se tuntuu eri asialta kuin kehoni. Eri asialta kuin ajatukseni. Eri asialta kun tunteeni. Se on kaikkien näiden "alusta", tapahtumisen kenttä. Mutta silti se ei ole neutraali tyhjyys, vaan tuntuu intiimiltä, olemassaololta, "omaltakin".

Tapahtuuko asiat tälle? Sanoisin ei. Ei ole ketään kenelle tapahtuu. On tämä Mikadon tai Mikan elämä jota todistetaan. Se nähdään. On tämä persoona Mika, jolla on tarina, historia, tiettyjä tapoja, taipumuksi etc. Se nähdään, sen kanssa ollaan, mutta siihen ei samaistuta. Sen konstruktio nähdään.

Minä-kokemus, tai "tässä-olen" -kokemus, tai tässä ja nyt -kokemus on tästä Mikasta irrallinen, mutta silti yhteenkietoutunut. Tässä ollaan ja koetaan tämän kontekstin puitteissa. Mika on ikäänkuin rakennus, joka rajallisena objektina muodostaa jonkun tilan, sisätilan ja ulkotilan. Tilan muoto tai hahmo määriytyy rakennuksen mukaan, mutta tilan luonne tai essenssi, tai olemus, on samaa sisällä ja ulkopuolella, eikä sillä mikä täyttää tilan ole muotoa itsessään. Muoto tulee rakennuksesta.

Äh, sanoja sanoja.

Eli ajatukset eivät liity todellisuuteen eikä siten kerro totuutta. Tässä on tarkoitus nähdä näiden kahden ero omassa kokemuksessa, omassa arjessa.

Näen tämän kirkkaasti.

Tutkiessamme onko minää olemassa meidän on mentävä "ei-tietämisen" tilaan mielen taakse.

Mä alan olemaan valmis sanomaan, että "been there, done that", vaikka se kuulostaakin heti siltä, että "joku" on mennyt johonkin ja tehnyt jotakin, mikä ei pidä paikkaansa. Ei kukaan ole mennyt mihinkään. Olemassaoloa todistava taso tuntuu yksinkertaiseti olevan läsnä. Se on tullut havainnon ja kokemuksen piiriin. Kaikki puhe siitä on spekulaatiota. Mutta jos mulla ei olisi tätä kokemusta, tai pitäisikö sanoa mahdollisuutta oleilla siinä kokemuksessa tai kokea "ground-tietoisuutta", olisi vain spekulaatiota. Nyt mulla on tämä kokemus ja spekulaatiota. Mä yritän puhua vain kokemuksesta. Mutta samalla mä leikin sanoilla ja etsin ilmaisuja, voisko näin, oisko näin. Mietin, mitä tarkoitat erillisellä minällä jne. Mulla on spekulatiivinen luonne ja taipumus. Se on sitä, sanotaanko sitten arkkitehtuurin tyyliä. Mun rakennus on tällainen.

By the way, mä olen tosi paljon iloinnut tästä mahdollisuudesta tarkastella ja keskustella näistä asioista. Tämä on tuntunut todella tärkeältä ja hienolta katsoa ja kuvailla ja oivaltaa. Ja mä olen valmis jatkamaan tätä vielä, en mä sitä tarkoita. Mitä kirkkaampaa, sitä kirkkaampaa. Mitä varmempaa, sitä varmempaa.

[Paka]

Mieli on tarinankertoja ja se pitää meidät etäällä aina läsnä olevasta hiljaisuudesta ja rauhasta. Enkä tarkoita että meidän pitäisi päästä eroon ajatuksista tai tunteista – Ei. Mutta meidän on nähtävä ajatusten luonne, että ne eivät ole totta, jolloin ne jättävät meidät. Meidän on uskallettava jättää se mitä tiedämme ja astuttava ”Ei-tietämisen” tilaan. Vain salliessamme itsemme olla tietämättä voimme todella herkistyä ja avautua. Missä on minä silloin kun et määrittele itseäsi? Missä on minä kun nukut ja et näe unta? Oletko valmis oivaltamaan että ehkä kaikki mitä koskaan olet ajatellut itsestäsi ei olekaan totta? Onko Minää olemassa kun katsot kaikkien itseäsi liittyvien ajatusten, mielikuvien ja käsitysten taakse?

Entäpä, jos kaikki ”minä” –tarinat (myös ne jotka kertovat "tarkkailijasta") ovat pelkkää valhetta, johon olemme viattomina uskoneet, ja olemme rakentaneet sen ympärille lisää tarinoita minun/minulle/minussa yms. Nämä ajatukset ovat saaneet aikaan tunteita, joita olemme alkaneet pitää todisteina minän olemassaolosta.

Olivatpa ajatukset sitten hyödyllisiä tai hyödyttömiä, älykkäitä tai tyhmiä, ei yksikään ajatus ole kuitenkaan totta. No jos kerran et voi luottaa ajatukseen mihin sitten voit luottaa?

http://www.youtube.com/watch?v=yXnB3ghs5Wg Moojin video – sinä olet elämä

Istu mukavasti tuolille ja sulje silmäsi ja anna tämän tyynen hiljaisuuden, olemassaolon, elämisen, elossa olon, puhtaan aistimuksen nousta tietoisuuteesi. Istuessa hiljaa paikallaan silmät kiinni rauhoittuen ja menemälle mahdollisimman syvälle rauhalliseen oloon, siellä on hiljaista ja tyyntä, ei ole minää, ei mitään persoonallista, ei tekijää, ei omistamista, eihän? Vain ihana olemisen, elämisen tunne. Avaa silmäsi katsele ympärillesi ja huomaa nimikointiprosessi, miten ajatukset nousevat kokemuksen jälkeen. Ensin on puhdas aistimus ja sitä seuraa nimilappuna ”minä”/”minun”. Kerro kokemuksesta.

Voiko toiminta tapahtua tästä ”hiljaisuuden paikasta” käsin?

Koetko nähneesi 100% minuuden illuusion läpi? Onko minää olemassa?

[Mikado]

Missä on minä silloin kun et määrittele itseäsi? Missä on minä kun nukut ja et näe unta? Oletko valmis oivaltamaan että ehkä kaikki mitä koskaan olet ajatellut itsestäsi ei olekaan totta? Onko Minää olemassa kun katsot kaikkien itseäsi liittyvien ajatusten, mielikuvien ja käsitysten taakse?

Minää ei ole. Se on ajatuksissa. Se on uskomus. Hologrammi, niin kuin taisin jo sanoakin. Uskomuksena sillä on elämä. Mutta ei se ole elämää, se on elämän näköistä elokuvaa, matrixia. Kun kaikki illuusiot puretaan, jäljelle jää läsnäoloa, tietoisuutta, elämää itseään. Ei minutta.

Istu mukavasti tuolille ja sulje silmäsi ja anna tämän tyynen hiljaisuuden, olemassaolon, elämisen, elossa olon, puhtaan aistimuksen nousta tietoisuuteesi. Istuessa hiljaa paikallaan silmät kiinni rauhoittuen ja menemälle mahdollisimman syvälle rauhalliseen oloon, siellä on hiljaista ja tyyntä, ei ole minää, ei mitään persoonallista, ei tekijää, ei omistamista, eihän? Vain ihana olemisen, elämisen tunne. Avaa silmäsi katsele ympärillesi ja huomaa nimikointiprosessi, miten ajatukset nousevat kokemuksen jälkeen. Ensin on puhdas aistimus ja sitä seuraa nimilappuna ”minä”/”minun”. Kerro kokemuksesta.

Heräsin tänä aamuna ennen kellon soimista. Asteittain palasin tähän kontekstiin, jossa elämä(ni) tapahtuu. Muistin antamasi kehoituksen "sulkea silmät" ja kokea olemassaolo. Tänä aamuna kokemus oli sellainen, että kun asteittain herättyäni mutta pitäessä silmiäni kiinni, en pystynyt kokemaan sitä. Ajatukset lähtivät liikkumaan ja huomioni poukkoili mukana. En pystynyt löytämään sitä rauhan paikkaa, jonka kokemus on viime viikon aikana selkiytynyt ja vakiintunut huimasti. Ihmettelin sitä. Mikä oli nyt toisin? Keksin pari selitystä. Yksi on silmät. Silmien liikkeellä ja mielen liikkellä tuntuu olevan elimellinen yhteys. Jostain syystä aamulla en osannut rauhoittaa silmieni liikettä pitäessäni niitä kiinni. (Nyt ajattelen, että ehkä se liittyi jotenkin heräämisen prosessiin itseensä, sillä nukahtamisen yhteydessä silmien sulkeminen ei vaikuta.) Nytkään se ei ole mikään ongelma. Nyt tässä istuessani voin rauhassa sulkea silmäni ja kokea syvää rauhaa. Koen sitä ilman silmien sulkemista, mutta silmien sulkeminen ei myöskään häiritse sitä, ehkä jopa voimistaa sitä. Kun avaan silmäni, rauha pysyyy. Voin katsoa, mutta silmäni eivät varsinaisesti fokusoi. Katson ikäänkuin silmien välittämää kuvaa, mutta en tarkenna katsetta. Jos lausun mielessäni jonkun näkökentässäni näkyvän objektin nimen, vaikkapa kynttilä, huomaan, että katse automaattisesti tarkentuu nimettyyn kohteeseen, ja ikäänkuin katsomisen tapahtuma vetäytyy syvyyksistä kohti pintakerroksia ja kokonaiskokemus muuttuu. On kuin tulisi veden syvyyksistä kurkistamaan pinnalle, jotain metaforaa käyttääkseni. Halutessani voin kuitenkin vajota takaisin tähän syvään, lämpimään, olemiseen, jossa ei varsinaisesti katsota, vaan pelkästään nähdään.

Voiko toiminta tapahtua tästä ”hiljaisuuden paikasta” käsin?

Voi. Siinä on vielä tutkimista. Eilen huomasin pari kertaa että vajosin luonnollisesti tähän "meditaatioon" työpäivän keskellä. Jatkoin työtäni. Toki tietoisuuden tasot vaihtelevat tilanteiden mukaan. Mutta en näe mitään estettä, eikö tämä "hiljaisuuden paikka" voisi olla läsnä myös toiminnassa. Se on läsnä nyt kun kirjoitan tätä, ja tämäkin on toimintaa.

Koetko nähneesi 100% minuuden illuusion läpi? Onko minää olemassa?

En halua saivarrella, vaan haluan ilmaista tämän asian, niin kuin se ymmärryksessäni ja kokemuksessani näyttäytyy. Kyllä. Olen nähnyt 100% minuuden illuusion läpi. Juuri nyt ei ole muuta kuin tämä tietoisuus. Ei mieltä, ei tarinoita. Kehoni on tässä, tietoisuutta on tässä, olen tämä tietoisuus, tai tämä tietoisuus on. Erillinen minä, Mika-tarina tuntuu etäiseltä. En osaa siihen samaistua. Se on olemassa tarinoiden maailmassa, ajatuksina, jotka siis perimmältään eivät ole totta, mutta ajatuksina ehdollisesti olemassaolevia. Ne katoavat puff, jos niitä tarkemmin tarkastellaan. Tarkoitan, että maailma jatkaa olemistaan - ainakin toistaiseksi. En tiedä, minkälaiseksi elämäni muotoutuu, miten tarina jatkuu. Se on tavallaan kiinnostavaa, pidän tarinoista. On jotenkin jännittävää elää tätä tarinaa. Olla tämä tyyppi. Katsoa mitä tapahtuu. Mutta ymmärrän tämän erillisen elämän luonteen. Tunne on vapauttava, lämmintä iloa täynnä.

[Paka]

Minää ei ole. Se on ajatuksissa. Se on uskomus.

Oletko tästä 100% varma, niin varma että antaisit kätesi?

Mä nimittäin samaistun tähän todistajaan. Se on "minun" olemassaoloa.

Kaikki käsitteet /tarinat /ajatukset ovat vain epäsuoria viittauksia ytimeen/todellisuuteen. Ydin on elämä itse, mysteeri, todistaja, tietoisuus, jumala, rakkaus, valo... Jokainen voi käyttää itselleen sopivaa käsitteellistä kylttiä kunhan vain muistaa olla takertumatta siihen. Mieli rakastaa sanoja ja saivartelua eikä osaa suunnata huomiota käsitteiden ja ajatusten väliin, taakse ja ohitse. Käsitteellinen mieli jää tutkimaan tienviittoja, vertailee niiden kokoa, väriä, muotoa ja rakennetta. Se luo ideologioita, koulukuntia, organisaatioita, instituutioita ja uskontoja erilaisten tienviittojen ympärille.

Tietoinen havainnointi / tarkkailu / todistaja ON, mutta kertoko se mitään minästä?

Lue tämä meidän ketju kaikessa rauhassa läpi ja katso nouseeko jotain epäselvää. Heitä peliin kaikki epäilykset ja kohdat joissa minä luuraa, niin katsotaan vielä niitä jos on tarpeellista :)

[Mikado]

Oletko tästä 100% varma, niin varma että antaisit kätesi?

Tietoinen havainnointi / tarkkailu / todistaja ON, mutta kertoko se mitään minästä?

En tiedä onko tässä semanttinen "ongelma", vai mitä, mutta sen voisimme vielä tutkia.
Palaan siihen kohtaan, mihin itsekin viittasit, samaistumiseen. Kun minuutta lähtee purkamaan, se osoittautuu viittausten ketjuksi, ajatuksiksi, tarinoiksi - samaistumisiksi näihin.

Mä huomaan itsessäni ja kokemuksessa tämän samaistumisen tendenssin. Kun katsoin kynttilää, tunsin sen suoruuden itsessäni. Jollain tavoin "samaistuin" siihen ja kokemukseen tuli jotain laatuja. Jos kuuntelen musiikkia, tunnen musiikin jännitteet ja purkaukset itsessäni, jokin minussa eläytyy ja samaistuu niihin.

Jos vaikkapa itse soitan jotain musiikkia, siihen liittyy tekemistä, kuuntelemista, ajattelua, tuntemista. Kaikkea yhtä aikaa. Jokin osa minusta pysyy silti koskemattomana tästä kaikesta. Se on alusta tapahtumiselle. Tunteita tunnetaan, kädet liikkuvat, ajatus ohjaa tarvittaessa tekemistä. Kaikki todistetaan, kokemus tulee koettavaksi.

Onko se ajatus, jos samaistun tähän kokemisen kenttään? Jos koen, että se on jotain perustavanlaatuisesti totta. Hmm, ehkä samaistuminen ei ole tarpeellista. Ehkä se todella on ajatus. Mä olen vain niin tottunut samaistumaan, ameebamaisesti sulautumaan siihen, mikä kulloinkin on huomion ytimessä.

Tämä pitää vielä tutkia.

[Paka]

Hei hienoa kiitos rehellisyydestäsi.

Nyt ei jää muuta mahdollisuutta kuin upota puhtaaseen aistimukseen, tietoiseen havainnointiin. Uppoudu havaihtoon. Havainto ON. Onko havainnossa jotain henkilökohtaista? Kertooko jokin siinä minusta?

Kukaan ei ole opettanut meitä ajattelemaan itse, oletus on että tottakai on olemassa joku. Nyt sinun täytyy etsiä tuorein silmin. Kyse ei ole itsensä vakuuttamisesta, ei uuden oppimisesta, eikä älyllisestä ymmärryksestä, on kysymys puhtaasta katsomisesta siihen mikä ON. Totuus ei ole piilossa, se on nähtävillä kaiken aikaa. Ainoa este on ajatus mikä luikertelee kuin käärme puutarhaan. Se yrittää uskotella kaikenlaista. Olet kuitenkin jo huomannut että et voi luottaa ajatukseen.

Mene vielä meditaatio tilaan, todistajan tilaan onko siinä fyysisessä puhtaassa aistimuksessa jotain joka kertoo erillisen minän olemassaolosta?

Vaatiiko puhdas havainnointi – näkeminen, kuuleminen, tunteminen, haistaminen jne. – minkäänlaista vaivannäköä? Toisin sanoen, täytyykö sinun "tehdä" jotain, jotta näkö-, kuulo- ym. havainnot tapahtuvat? Sinulla ei ole elämää, sinä olet Elämä. Ainoastaan uskomus minään pitää yllä vaikutelmaa siitä, että on olemassa jotain erillään muusta elämästä. Erillisyyden kokemus tuo tarpeen kontrolloida olosuhteita.

Luonnossa on orava, joka kipittää puusta toiseen, sillä on silmät joilla se havaitsee ympäristöään, se ottaa suuhunsa pähkinän toinen pähkinä jää maahan. Tähän ei tarvita minää. Mutta jos oravalla olisi ihmismieli se alkaisi kertomaan tarinaa miten se valitsi itselleen parhaan pähkinän. Kohta se olisi huolissaan niistä pähkinöistä jotka jäivät maahan, entäpä jos joku toinen käy ottamassa ne. Seuraavana päivänä se kipittää taas paikalle ja järkyttyy kaikki pähkinät on hävinnyt. Voi miksi, miksi minulle kävi näin, tästä ei enää ole enää pitkä matka masentuneeseen oravaan.

[Mikado]

Mä olen iintuitivis-kokemuksellisesti tutkinut samaistumista. Resonoinut samaistumuisen konseptilla. Ja siitä mulle nousi sellaisia ajatuksia, kuin "jonkun viereen painaituminen" ja "kameleontti" (ja suojaväri). Samaistumisen idea tuntuisi olevan löyhästi määriteltynä: joku on ikäänkuin toinen. Samaistumisessa on kuitenkin kyse kahdesta tekijästä, joiden väliin "samuudesta huolimatta" jää aina ero. Kaksi, ei yksi. Samaistumiseen intuitiivisesti liittyvä "painautuminen" tuntui myös ajatuksena puristavalta, kokoontuovalta, keskittävältä.
Sitten mä testasin, että jos mä luovun samaistumisen ajatuksesta. Jo pelkkä ajatus samaistumisen ajatuksesta luopumisesta tuntui vapauttavalta, olemsen kokemukseen tuli tilaa, väljyyttä, keveyttä.
Selvästi se on ajatus. Identifikaation ajatus.
Selvästikin mulla oli vielä ajatus siitä, että mä identifioiduin "tarkkailijaan". Eli minuus olikin tarkkailijassa. Mä näen nyt, että se on ajatus, jota sinne ei tarvitse projisoida. Sen voi jättää "silleen".

Nyt ei jää muuta mahdollisuutta kuin upota puhtaaseen aistimukseen, tietoiseen havainnointiin. Uppoudu havaihtoon. Havainto ON. Onko havainnossa jotain henkilökohtaista? Kertooko jokin siinä minusta?

Ei kerro. Se on. Mun ei tarvitse samaistua siihen, koska ei ole mitään todellista, mikä voisi samaistua siihen. Se on. Minua ei ole. Tai minää ei ole.

Mä huomaan edelleen, että mun mieli on "hämmentynyt". Mä tajuan, tai on tajuntaa, mistä on kyse. Ymmärrän kokemuksellisesti, mihin käsitteillä ja sanoilla viitataan. Tämä on tosi simppeliä. Mieli tulee vain vähän perässä. Se ikäänkuin tahtoisi sanoa jotain, mutta ei se sitten saa mitään sanottua, mutta se on jotenkin tunnettavissa, se halu sanoa, se se se, jot jot jot...

Mä luulen, että se rauhoittuu, kunhan tämä kokemus syvenee, "tavanomaistuu", kotoutuu. Nyt se enää vain änkyttää, jos sitäkään. Hauskaa.

Mulla ei ole mitään tarvetta lisätä tähän mitään. Mä haluan vain jatkaa "tässäolemista" ja katsoa mitä seuraa. Mitä vielä putoaa pois, mitä nousee pudottavaksi, tai jotain.

Kysyit aiemmin, olenko 100% varma, että minää ei ole. Kokemuksellisesti löydän tämän tietoisen havainnon. Siitä en löydä mitään, mikä viittaisi erilliseen minään. Voin ajatella tätä tilaa ja antaa sille kaikenlaisia attribuutteja, mutta itsessään se vain on. Kaikki, mitä siihen lisätään, on siihen lisäämistä. Mitä siitä voi sanoa? Olenko 100%varma? Tästä olen varma. Tämä on. Mitä se on? En minä tiedä. Yhtä hyvin se voi olla 'minä' tai 'pannukakku'. Molemmat ovat vain käsitteitä.