Etsitkö opasta? Olen käytettävissä.

[Milja]

Mikä on tässä se minä?
Miten minä konkreettisesti takertuu?

Sanoisin, että minä on mieli. Mieli, joka kerto tarinoita "minästä". Minästä jota ei todellisuudessa ole, minä on vain tarina. Tuossa lauseessa käytin kuitenkin minä sanaa, paremmin kuvaava olisi ehkö ollut mieli.

Tee seuraava harjoitus odotta hiljaa että vastaus tulee mieleen. Voit laittaa silmät kiinni jos haluat ja oikein keskittyä.

Mikä on seuraava ajatus? Odota niin kauan, että ajatus ilmaantuu.

Ja nyt kun olet sen havainnut, niin mikä/kuka oli se joka odotti ajatusta?

Taas sanoisin, että mieli. Mieli odotti ajatusta. Ajatukset tuntuvat leijuvan esiin ja mieli on se, joka niihin tarttuu. Siitä voi olla iloa, kun oikeasti tarvitsee mieltään (vaikkapa ratkaistessaan tehtävää), mutta useimmiten ei. Tuotaako mieli myös ajatuksia? Vai onko se vain niin, että ajatukset leijuvat esiin ja mieli tarrautuu niihin? Minusta tuntuu vähän kummaltakin. Ajatuksia tulee aivan ennalta arvaamatta, sitä ei pysty hallitsemaan mitenkään. Kuitenkin, kun tietty ajatus tulee esiin ja mieli "huomaa" sen, tuntuu kuin mieli alkaisi "tuottaa" lisää aiheeseen liittyviä ajatuksia. Vähän kuin yksittäinen esiin tuleva ajatus tönäisisi mielen pyörän pyörimään.

[Paka]

Sanoisin, että minä on mieli.

Oletko varma, että tämä ajatus on totta?

Mieli tai minä eivät ole mitään olentoja, joilla olisi tahto. Ne on vain samaistumista ajatuksiin, tunteisiin, ja aistimuksiin. Minä tai mieli on vain piintynyt olettamus, jota ei ole kyseenalaistettu. (nimilappu on vaan vaihtunut).

Olemme jo todenneet että on kaksi maailmaa: suora kokemus ja kokemuksen kuvailu eli nimeäminen. Toinen on totta ja toinen yrittää olla, mutta se on kuin urheiluselostaja joka kommentoi asioita jo niiden tapahduttua. Nämä maailmat eivät koskaan kosketa toisiaan. Eli ajatukset eivät liity todellisuuteen eikä siten kerro totuutta. Tässä on tarkoitus nähdä näiden kahden ero omassa kokemuksessa, omassa arjessa. Saatko kiinni tästä? (Tee edelleen mahdollisimman paljon aistidata harjoitusta).

Esimerkiksi: seisot pihalla ja katselet metsää, ajatus minun metsä siitä saa xxx määrän rahaa, pitäisiköhän myydä yms. ajatuksia saattaa ilmaantua. Kuitenkin kun tarkastelet metsää puhtaimmillaan, ennen nimeämistä, ennen mielen väliintuloa, mikään puhtaassa aistimuksessa, puhtaassa havainnossa ei kerro minkäänlaisesta omistussuhteesta, eihän. On havainto ja sitten on nimeäminen/leima/ajatus ”minun”.

Sama koskee mieltä, kehon aistimuksia, ajatuksia, ja mitä tahansa, minkä koet olevan "minä". "Mieli" on vain tarina/nimilappu ajatusten alkulähteestä ei se kummempaa. Tutki tätä omassa kokemuksessasi, omassa arjessasi. Katso, pitääkö tämä paikkansa.

Niinkuin olet todennut.

minä on vain tarina

Onko mieli sen kummempi?

[Milja]

Milja kirjoitti:
Sanoisin, että minä on mieli.
Oletko varma, että tämä ajatus on totta?

En ole varma. En ole varma, että mikään ajatus on totta. Eikä mieli ole sen kummempi kuin minäkään, sekin on kuitenkin ajatus, niin kuin sanoit, nimilappu. En voi siihenkään ajatukseen luottaa, sekään ei ole totta, olemassa.

Jotenkin kehon kautta tuntui olevan helppo lähteä lähestymään tuota, miten kaikki vain on, ilman omistussuhteita, ennen kuin mieli tulee väliin nimeämään. Keho on asia, johon helposti samaistuu, kokee "minuksi", mutta ennen kuin sitä nimeää/luokittelee, se vain on. Ei se ole kenenkään, se toimii, tapahtuu kaikenlaisia prosesseja, mutta ei se ole "kukaan". Keho aistii ja havaitsee asioita, mutta ne aistimuksetkin vain tapahtuvat. Aistimusten jälkeen tulee "selostus", joka antaa merkityksiä ja omistussuhteita - "minun" aistimukseni" tai havaintoni. Aistimukset saavat usein liikkeelle ajatusketjun, joskus se liittyy itse aistimuksiin, useimmiten ei. Myös ne ajatukset, jotka heräävät, helposti nimitetään "omiksi". "Minä ajattelin nyt näin, minusta tuntuu nyt tältä, koska havaitsin tuollaista". Ajatukset herättävät kehossa tuntemuksia, mutta ajatuksetkin ovat vain prosessi siinä, missä ne tuntemusten herääminenkin. Ajatuksia tulee esiin, ne laukaisevat kehossa uusia prosesseja, tuntemuksia. Niitä ei siis ole "kukaan" tuottamassa.

[Paka]

Teet hyvää työtä Milja.

Jotenkin kehon kautta tuntui olevan helppo lähteä lähestymään tuota, miten kaikki vain on,

Niin aina ensin on puhdas havainto tai toiminta jota seuraa ajattelu, joka nimeää, omii, arvottaa, kommentoi tätä.
Mitä muuta "minä" tai "mieli" on kuin tämä nimilappu? Jälkikäteen tehty selostus kehon tai aivojen toiminnoista.

Puhdas aistimus/havaitseminen eli tajuisuus sisältää aina oman ponnistuksettoman liikkeensä eli toiminnan, joka vastaa tilanteeseen. Juuri niin me väistämme liikkuvaa autoa tai estämme sulkeutuvaa ovea paukahtamasta. Sinun ei tarvitse ajatella/suunnitella tätä asiaa etukäteen. Se on se sama älykkyys joka katsoo sieltä oravan silmistä ja saa sen keräämään talvivarastoa sama älykkyys toimii myös ihmisessä.

Mihin tähän väliin enää tarvitaan "minää"? Onko joku asia mihin vielä uskot tarvitsevasi "minää"?

En ole varma. En ole varma, että mikään ajatus on totta.

Varmista itsellesi tämä voitko luottaa ajatukseen?

[Milja]

Varmista itsellesi tämä voitko luottaa ajatukseen?

En voi luottaa ajatukseen, koska ajatus on aina vain se nimilappu. Tuossa muistaakseni ajattelin, että joskus saattaisi olla tilanne, jossa ajatus kuvaa todellisuutta, mutta eihän se ole mahdollista, koska ajatus tai sanet eivät ikinä pysty kuvaamaan sitä kokonaisuutta, joka on, esimerkiksi hymy. Sille on hyvin kuvaava sana, mutta se ei mitenkään pysty "vangitsemaan" sitä olemusta. Ja sama sana voi tarkoittaa kaikille eri asiaa, tuoda mieleen eri mielikuvia jne. Silti todellisuus on se sama, vaikka kuvailun/nimilappujen jälkeen se näyttäytyisi erillaisena jokaiselle.

Mihin tähän väliin enää tarvitaan "minää"? Onko joku asia mihin vielä uskot tarvitsevasi "minää"?

Ei minää tarvita siihen väliin lainkaan. Enkä kyllä keksi mitään, mihin sitä siis voisin tarvita. Se älykkyys toimii joka tapauksessa. Todellisuus ja sen prosessit tapahtuvat, vaikka "minää" ei olisi tekemässä mitään.

Tuli sellainen ajatus, että jos ajatukset herättävät kehossa reaktioita. Esim. surullinen/negatiivinen ajatus johtaa "pahaan mieleen" ja esimerkiksi tiettyjen välittäjäaineiden erittymiseen, "surullisiin tuntemuksiin" ruumiissa. Ja, jos näihin ajatuksiin takertuu, tuottaa niit' lisää, heittää vettä myllyyn...ajatusten oravanpyörä niin myös keho tulee "surulliseksi" tai siinä tapahtuu siis entistä vahvemmin "surullisia prosesseja". Jos taas näkee ajatusten olevan mielen lappuja, jos ajatuksia lähinnä tarkailee, kehokaan ei mielestäni reagoi (ainakaan niin) vahvasti. Silloin tuntuu, että myös seuraavat prosessit ovat erilaisia kuin ekassa tapauksessa, kun keho ei ensinnäkään tule niin "surulliseksi". Pääseekö tämä älykkyys siis "paremmin" toimimaan (tai ainakin eri tavalla siis), kun mielen läpi alkaa nähdä? Tuleeko prosesseista ikäänkuin erilaisia? Vähän eri sävy? Kehossa, kun säilyy paremmin rauha --> prosessit ovat rauhallisempia? Koen, että monet tämän asian tiedostavat ihmiset ovat usein esimerkiksi juuri rauhallisempia kuin vahvasti mieleensä samaistuvat.

[Paka]

Niinpä. Yksikään käsitys, ajatus tai tarina sinusta ei koskaan voi tavoittaa totuutta sinusta. Vaikka käsitys olisi kuinka oppinut tai "valaistunut" sei ei voi tavoittaa todellista olemustasi, joka on aina vapaa tästä kaikesta. Tämän vapauden oivaltamista estää ainoastaan oma takeruminen johonkin ajatukseen siitä kuka sinä olet. Tämä ajatus ei tietenkään estä sinua olemasta totuus. Se sinä olet ja olet aina ollutkin. Ajatus vain peittää tämän oivalluksen, kuten pilvet peittävät auringon.

Jos taas näkee ajatusten olevan mielen lappuja, jos ajatuksia lähinnä tarkailee, kehokaan ei mielestäni reagoi (ainakaan niin) vahvasti.

Kyllä juuri näin älykkyys pääsee paremmin toimimaan, kun ei usko enää ajatuksiin vaan antaa niiden nousta ja laskea luonnollisesti. Kun niihin ei enää usko ne ei herätä negatiivisia emootioita/tunteita, silloin ei myöskään kehoa kuormiteta enää ylimääräisellä stressillä ja jännityksellä ja se voi toimia luonnollisemmin.
ja kun muistaa, että ajatus saa aikaan tunteen ja vasta sitä seuraa reaktio kehossa esimerkiksi lisää stressiä, rauhattomuutta tms. voi huomata, että tunteet ovat meille lahja, jotta älyäisimme suunnata katseemme ajatteluun ja nähdä, että uskomme valheelliseen tarinaan, esimerkiksi eriliseen "minään". Minä voi tuntua, näyttää ja vaikuttaa todelliselta, mutta vain siksi, ettei tätä ajatusta ole koskaan asetettu kyseenalaiseksi.

Kerro mitä tuntemuksia tästä kaikesta herää. Tuntuuko, että olet nähnyt minuuden illuusion läpi?
Oletko nähnyt mikä on se "minä" johon olemme uskoneet?

[Milja]

Kerro mitä tuntemuksia tästä kaikesta herää. Tuntuuko, että olet nähnyt minuuden illuusion läpi?
Oletko nähnyt mikä on se "minä" johon olemme uskoneet?

Tuntuu, että olen nähnyt "minän" läpi. Tuntuu, että se "minä" onkin takertumista ajatuksiin, kertomuksiin millainen Milja on. Ja niihin ajatuksiin takertuminen/samaistuminen luo sen illuusion minästä, erillisyydestä, valinnoista. Mutta sitä "kertomusta" ennen ei ole mitään muuta kuin todellisuus, joka ei ikinä ole sellainen kuin ne ajatukset kertovat. Koska se ajatusten, mielen tarina, ei ikinä tavoita sitä todellisuutta. Todellisuus on aina täydellinen, mutta mieli nimeää, omii, arvottaa ja luokittelee kaikkea mikä on ja tapahtuu. Tekijää, "minää" ei kuitenkaan tarvita mihinkään. Kaikki tapahtuu luonnostaan ja sitten mieli "laputtaa" asioita omiksi aikaansaannoksiksi. Negatiivisia ajatuksia nousee juuri siksi, kun mieli omii asioita ja sitten nousee ajatuksia loukkaantumisesta/surullisuudesta, kun jokin asia "otetaan pois", joku tekee vääryyttä. Mitään väärää tai oikeakaan ei kuitenkaan todellisuudessa voi olla, se on vain mielen nimilappuja. Todellisuudessa, ennen nimeämistä ja arvottamista, kaikki vain tapahtuu ja kaiken on siis oltava täysin saman arvoista.

Tästä ei nouse oikeastaan minkäänlaisia erityisen vahvoja tuntemuksia. Tuntuu, että mikään ei tavallaan ole muuttunut, samalla tavalla varmasti niitä minä-ajatuksia nousee koko ajan, hetkestä riippuen niiden läpi pystyy näkemään helpommin tai vaikeammin ja olemaan takertumatta. Kuten sanoit, että tunteet ovat meille lahja, niin tätä pystyy varmasti "treenaamaan", kun muistaa kiinnittää huomiota niihin tunteisiin, jotka voivat toimia ikäänkuin "hälytyskellona".

[Paka]

Tässä siis pureskeltavaksi LU:n prosessin "viimeiset kysymykset". Vastaa niihin huolella ja kattavasti (pitkähkösti, niin että ajattelusi tulee vastauksista näkyviin) sen mukaan miten tällä hetkellä näet ja koet. Sen jälkeen pyydän muita oppaita vilkaisemaan tätä ketjua ja he saattavat vielä kysyä sinulta jotain, jos huomaavat sellaista, mitä vielä olisi hyvä tässä yhteydessä selventää.

1. Onko sinua olemassa millään tavalla, missään muodossa? Onko koskaan ollut? Mitä sinä olet?
2. Mikä 'minä' tai itse on ja miten se muodostuu?
3. Miltä tämän näkeminen tuntuu?
4. Miten selittäisit jollekulle, joka ei ole koskaan kuullutkaan nondualismista tai no-selfistä, mistä tässä prosessissa on kyse? Vaikkapa lapselle tai nuorelle?
5. Mikä tässä prosessissa oli se asia, joka käänsi vaa'ankielen, "työnsi alas jyrkänteeltä"? Eli mikä sai sinut katsomaan?

[Milja]

1. Onko sinua olemassa millään tavalla, missään muodossa? Onko koskaan ollut? Mitä sinä olet?
2. Mikä 'minä' tai itse on ja miten se muodostuu?

Minua ei ole ollut ikinä ennenkään yhtään sen enempää kuin "minän" läpi näkemisen jälkeenkään. Mikään minä ei häviä, kun sen läpi näkee. Silloin vaan näkee, ettei minää ole ikinä ollutkaan. Se "minä" johon on uskonut, johon on samaistunut, on ajatuksiin samaistumista. Se minä syntyy siinä, kun uskoo siihen kuvailu- ja nimeämisprosessiin, joka tapahtuu yhtä automaattisesti kuin kaikki muutkin prosessit. Sen oppii lapsesta asti, että on erillinen "minä" ja että siihen "päänsisäiseen" tarinaan kuuluu uskoa. Se korostuu valtavasti kaikessa kanssakäymisessä: mikä on sinun nimesi, mikä on lempivärisi, mistä kouluaineesta tykkäät, missä olet hyvä, mitä sinä haluat...Sitä tarinankertojaa ei helpsoti tule kyseenalaistettua, jos ei näe mallia, kukaan ei tee niin. Edelleen on olemassa se sama kertomus minusta, Miljasta, mutta nyt näen ettei todellisuudessa ole mitään minää. Se ei ole muuta kuin ajamyötä kertynyt kokoelma niitä tarinoita.

3. Miltä tämän näkeminen tuntuu?

Ei oikein miltään. Samalla tavalla niitä minä-ajatuksia nousee kuin ennenkin. Nyt niiden läpi voi nähdä, vaihtelee kuinka "helppoa" se on. Vaatii muistuttamista, rauhoittumista usein, mutta tuntuu, että se kävisi yhä varmemmaksi. Ei tunnu, että mikään olisi radikaalisti muuttunut, prosessi on tuntunut hyvin hitaalta ja pikkuhiljaa etenevältä. Ei tunnu siltä, että olisi jotenkin saapunut johonkin maaliin, vaan ehkä ohittanut yhden etapin tai aloittanut uuden matkan.

4. Miten selittäisit jollekulle, joka ei ole koskaan kuullutkaan nondualismista tai no-selfistä, mistä tässä prosessissa on kyse? Vaikkapa lapselle tai nuorelle?

Heh...tuota nondualismi on minullekin käsitteenä aikas uusi sana, mutta jos kyseessä olisikin juuri lapsi tai nuori (no miksei aikuinenkin..) niin lähtisin liikkeelle juuri tuosta tarinankertojasta, sen voisi olla helppo vertaus. Miltä tuntuisi, jos sanoisin, että kaikki mitä hän ajattelee itsestään tai maailmasta, onkin vain tarina ja todellisuus on aivan muuta? Esimerkiksi taideteos voi näyttää toiselle ihmiselle kauniilta ja upealta, toiselle taas tylsältä tai rumalta. Ennen noita luokitteluja se taideteos kuitenkin vain on. Todellisuudessa se "on juuri sellainen kuin on". Tässä prosesissa onkin kyse siitä, että oppii näkemään eron "tarinan" ja sen välillä, mikä on ennen tarinaa. Minän tarinoiden uskominen on vähän niin kuin katsoisi värillisten tai vääristävien lasien läpi maailmaa. Tässä prosessissa opetellaan huomaamaan, että se miten ympäristö näyttäytyy johtuukin niistä hassuista laseista.

5. Mikä tässä prosessissa oli se asia, joka käänsi vaa'ankielen, "työnsi alas jyrkänteeltä"? Eli mikä sai sinut katsomaan?

Hmmm...kuten jo aiemmin sanoin, tämä prosessi on tuntunut tosi hitaalta ja pikkuhiljaa etenevältä. Ensimmäisenä tuli mieleen kuitenkin se, kun pari päivää sitten käytit sanaa "älyykkyys". "Se sama älykkyys mikä katsoo sieltä oravan silmistä...", tuntui jotenkin loksauttavan jonkin asian kohdalleen. Olin jotenkin varmaan kamppaillut sen kanssa, miten kaikki sujuu, miten ne kaikki pienetkin prosessit "osaavat" tapahtua. Silloin tuli jotenkin tunne, että niinpä, kaikki on sitä samaa älykkyyttä, ei siihen todella tarvita tekijöitä tai päättäjiä.

[Paka]

Oiken hyvää työtä Milja!

Niin kuin itsekin totesit tämä ei ole minkään loppu. Tämä on ihmisen luonnollinen/omin tila, eli tämä on alku luonnollisemmalle elämiselle ja olemiselle. Tästä oivalluksesta voi seurata monia hienoja asioita ja usein se pystytään pukemaan myös sanoiksi, kuten monista ”pyhistä” kirjoituksista tiedämme. Mutta heti kun ajatukseen taas jälleen kerran uskotaan – ”Nyt minä tiedän, olen oivaltanut, nyt ymmärrän tämän yms” – lyödään taas uusi nimilappu ja mysteeristä tulee käsite, teoria, uskonto eli tarina joskus menneisyydestä koetusta hetkestä. Mikä näennäisesti "peittää" taas tosiolemuksen.

Onneksi minkä tahansa ajatuksen tai tuntemuksen kohdalla voi aina kysyä:
Olenko aivan varma että asia on niin kuin ajatus tai tunne antaa ymmärtää? Mistä voin tietää aivan varmaksi?

Tässä eräs vertaus, joka on oikein kuvaava.
"Minä" on kuin kumilenkeistä tehty pallo. Mitä enemmän kumilenkkejä (ajatuksia minusta) kiedotaan myttyyn, sitä vakuuttavammin se alkaa muistuttaa palloa (erillistä yksikköä *minä*). Lopulta se näyttää aivan pallolta, se tuntuu pallolta, se pomppii kuin pallo. Saatat jopa unohtaa, että tämä "pallo" on todellisuudessa vain mytty yhteen kiedottuja kumilenkkejä. Mutta jos sitä alkaa tutkia tarkemmin, siitä ei löydy mitään palloa, vaan kumilenkkejä kumilenkkien perään, kunnes jäljellä ei ole mitään paitsi iso kasa kumilenkkejä ja muisto siitä, että joskus luuli niitä kiinteäksi palloksi.
Toisilla näitä kumilenkkejä irtoilee pikkuhiljaa ja toisilla ne menee kaikki kerralla.

Annoin tämän ketjun muiden oppaiden katsottavaksi ja he esittävät tarvittaessa lisäkysymyksiä.
Jatka asian katselemista kaiken sen keskellä, mitä arjessasi tapahtuu. Anna sen, mitä jo olet nähnyt, todella upota tajuntaasi. Katsele ihmisiä, eläimiä, luontoa... kirjoittele mitä nousee.

[Paka]

Muilta oppailta tulleita kysymyksiä:
Mitä läsnäolo on?
Mikä on läsnä mitä?
Voiko olla muuta kuin läsnä?

[Milja]

Mitä läsnäolo on?

Voiko olla muuta kuin läsnä?

Ei voi olla muuta kuin läsnä, koska todellisuudessa ei ole muuta kuin läsnäolo, nyt. Todellisuus on läsnäoloa? Mieli kuitenkin usein harhailee ihan muissa jutuissa kuin kyseisessä hetkessä. Se kertoo tarinaa menneestä, tulevasta, joskus tästäkin hetkestä. Kun mielikin keskittyy tähän hetkeen, siinä koettaviin aistimuksiin, syntyy tunne läsnäolosta. Olen kyllä käyttänyt sanaa "läsnäolo" nimenomaan kuvaillessani sitä mielen keskittymistä mahdollisimman puhtaasti siinä hetkessä koettuihin aistimuksiin, mutta läsnäolo tapahtuu joka hetkessä ennen sitä mielen tarinaa.

Mikä on läsnä mitä?

En oikein saanut kiinni tästä kysymyksestä? Voisiko sitä avata hieman?

[Paka]

Lisää muilta oppailta tulleita kysymyksiä:

Miltä eläminen ilman minää tuntuu? Mikä on muuttunut? Mikä on eri lailla kuin aikaisemmin? Miten oivallus näkyy ja tuntuu arjessasi/koko ajan?

Päkä kirjoitti:
Mikä on läsnä mitä?

En oikein saanut kiinni tästä kysymyksestä? Voisiko sitä avata hieman?

Eli onko jotain erillistä mikä on läsnä ja mitä läsnä se on?

[Milja]

Miltä eläminen ilman minää tuntuu? Mikä on muuttunut? Mikä on eri lailla kuin aikaisemmin? Miten oivallus näkyy ja tuntuu arjessasi/koko ajan?

Kuten jo aiemmin sanoinkin, koko prosessi on tuntunut etenevän todella pikku hiljaa. En koe, että mikään kovin erityisesti, yhtäkkisesti tai kovin nopealla tahdilla olisi muuttunut. Mitään äkkinäistä, suurta muutosta ei siis ole. Kuitenkin jos vertaan aiempaan, niin muuttunut on ainoastaan se, että voin nähdä eron todellisuuden ja mielen tarinoiden välillä. Edelleen minä-ajatukset nousevat esiin, mutta pystyn erottamaan ne vain väritetyksi tarinaksi todellisuudesta, joka on aina sama kaikille, ja ennen sitä kuvailua/tarinaa. Koen, että tämä on vasta alku ja pikku hiljaa se varmistuu, miten selkeästi (ja jatkuvasti) eron näiden kahden välillä pystyy tekemään. "Takapakkiakin" voi varmasti ajoittain tulla. Arjessani tämä oivallus näkyy ehkä lisääntyvässä rauhallisuudessa, siinä ettei ole niin väliä mitä tekee, millaisen "kuvan" antaa itsestään puheillaan/teoillaan. Ei kiinnity myöskään samalla tavalla toisten ihmisten sanoihin ja tekoihin, vaikka niistä nousisi tunteita, voi aina palata siihen todellisuuteen ennen kuin mieli on "tuominnut" tai arvostellut ne sanat tai teot.

Eli onko jotain erillistä mikä on läsnä ja mitä läsnä se on?

Ei ole mitään erillistä läsnäolijaa/jotain, joka olisi läsnä jollekin. On vain läsnäoloa. Todellisuudessa kaikki on tässä, nyt. Ajatukset kertovat kuitenkin menneestä ja tulevasta, mistä seuraa tunne ettei olisi läsnä.

[Paka]

Heippa,

Tässä yritetään kysyä minkälaiset fiilikset, minkälaisia tunteteita.

Miltä eläminen ilman minää tuntuu?

Terkuin,

Päkä