1. Onko sinua olemassa millään tavalla, missään muodossa? Onko koskaan ollut? Mitä sinä olet?
Minua/minää ei ole olemassa. Minä on käytännössä termi, joka helpottaa kielellistä ilmausta. Minä ilmenee siinä mitä ihminen tekee, kokee, näkee ja on. Se ei ole erillinen asia ihmisessä tai tästä maailmasta, eikä koskaan ole ollutkaan. Sillä ei ole muotoa, joka se voisi olla. Se ei ole keho. Sitä ei voi löytää mistään, eikä sitä voi kuvata millään termeillä, millään menneellä tai tulevalla. Se ei ole ajatukset, se ei ole mieli. Ajatuksia tulee ja menee, mieli muuttuu, mieli suojelee, mieli on. Se olen hyväksynyt. En enää taistele vastaan, yritän nähdä sen taakse.
2. Mikä 'minä' tai itse on ja miten se muodostuu?
Minä on kaikki ja ei mitään. Minä opitaan. Ihminen oppii toisilta, medialta -- ulkopuolelta, miten asioiden tulisi olla ja omaksuu ja samaistuu noihin valmiisiin malleihin ja mielipiteisiin, toisten elämäään. Sitten alkaa muotoutua minä ja "oma tahto", joka todellisuudessa on täysin valheellinen. Täysin ulkopuolinen ihmisen omasta sisimmästä ja todellisuudesta, sielusta. Pelot, odotukset, kiinnostukset, tunteet. Ne alkavat hallita ajattalua ja muodostuu valheellinen käsitys, että minä olen tätä. Tuohon tarinaan on helppo samaistua ja uskoa sen olevan totta. Niin kauan kuin uskoo tuota tarinaa minästä, ei voi löytää sitä todellista sielua sisällään, koska ei tiedä että on sen jossain vaiheessa hukannut.
3. Miltä tämän näkeminen tuntuu?
Alkuun se hämmentää, kunnes tulee hyväskyntä ja se täyttää. Tuntuu kuin koko keho täyttyisi ääriään myöten hyvällä ololla ja onnella. Kaikki ympärillä on uutta. Joka hetki voi tuntea ja kokea ja hämmästyä uudelleen ja uudelleen. On raastavaakin huomata välillä millaisia pelkoja kantaa mukanaan "omina mielipiteinään". Näiden puolustusmekanismien auki repiminen tuntuu inhottavalta ja pahalta, jopa fyysisesti. Kunnes tulee taas hyväksyntä ja vapaus. Minun ei tarvitse enää uskoa itseäni ja omia "perustelujani" mielipiteille joita oli. On enää vain hyväksyntä. Pakko antaa esimerkki: minulla ei ole lapsia, koska en halua lapsia --> mulla on niiin mukava ja kiva elämä. Lapset on kivoja, jos niistä pääsee eroon, kun alkaa väsyttämään. Voin tehdä mitä haluan. Siksi en halua lapsia, ikinä! Sitten minulta kysyttiin, että pelkäänkö lapsia ja vastaisin toki, että no en! Samalla sekunnilla tajusin, että en lapsia olentoina pelkääkään, mutta pelkään ja helvetisti. Pelkään sitä, että en tykkäisi siitä lapsesta, se vois olla mun mielestä ruma ja ärsyttävä, enkä jaksaisi tai haluiaisi olla sen äiti. Sitten menettäisin oman elämäni ja siinä sivussa vielä miehenkin, kun en jaksais panostaa mihinkään muuhun. Minusta tulis harmaa-prisma-äiti. Tätä minä pelkään! Nyt se on revitty auki ja olen hyväksymässä tämän todellisen syyn. Sitten vaan työstämään siitä. (pakko oli kirjottaa kun tämä asia salakavalasti eilen paukahti tajuntaan).
4. Miten selittäisit jollekulle, joka ei ole koskaan kuullutkaan nondualismista tai no-selfistä, mistä tässä prosessissa on kyse? Vaikkapa lapselle tai nuorelle?
Tämä on mulle haastavinta ja vaikeinta. Mietiskelin tässä, että miten voi selittää lapselle asian, jonka se jo tietää oikestaan. Minun käsitykseni mukaan "minä" opitaan, joten lapsi ei edes tiedä, että semmoinen pitäisi olla. Mutta joo..
Tässä prosessi on kyse siitä, että tutkitaan onko "minää" olemassa. Löytyykö minä jostaikin omasta päästä, mielestä, tunteista, menneisyydestä, uskomuksista, minä-kuvasta, omasta kehosta? Onko sitä koskaan ollutkaan? Minää ei ole olemassa. Minä on sana, joka kuvaa yksilöä puhueessa, mutta sellasta asiaa ei ole tunnistettavissa tai löydettävissä. Minä ei ole tunteet, jotka tulevat ja menevät. Minä ei ole ajatukset, joita vain tulee omasta tahdosta riippumatta. Minä ei ole muistissa ja menneisyydessä, joka loppujen lopuksi on vain tulkinta tapahtumista. Minä-kuva on vain tarina minusta, tarina joka on kerrottu kerrran ja muokattavissa joka hetki uudeksi. Minä ei ole keho, joka on loppujen lopuksi vain keho. Keholla toimitaan tässä maailmassa, sen osan tai koko kehon voi menettää koska tahansa. Toisaalta minä on kaikkialla. Yhtä kaiken kanssa. Minä on tarina ja uskomus. Kerro sinä kuka minä olen? Tarina on hyvin erillainen kuin oma kertomani tarina. Voiko siis minää olla. Voiko joku todistaa minut?
tai nuorelle?
5. Mikä tässä prosessissa oli se asia, joka käänsi vaa'ankielen, "työnsi alas jyrkänteeltä"? Eli mikä sai sinut katsomaan?
Se kun tajusin, että pelkään. Pelkään paljon erilaisia ajatuksia mielessä. Toden totta, ne ovat vain ajatuksia, joita pelkään. Onko ajatuksen pelkääminen sitten perusteltua? MItä jos en olisi ikinä ajatellut sitä ajatusta, mitä jos sitä ajatusta ei olisi tullut? Ei olisi myöskään sitä pelkoa. Pystyin vihdoin alkaa myöntämään omia pelkoja ja tarinoita, jotka niihin ovat johtaneet. Kun pelkoja alkoi hyväksymään, eikä selittelemään, niin kaikki asiat alkoivat loksahdella paikalleen ja tuli upea täyttymys. Osa peloista helpottaa jo...Ah, sitä tunnetta ja tilaa on vaikea kuvata. Haluaa ymmärtää lisää ja nähdä oman pelkäämisen taakse. Haluaa tuntea ja kokea lisää. Kokeilla nähdä oikeasti, kokeilla tuntea oikeasti. Kokeilla miltä tuntuu luottaa elämään ja toiseen ihmiseen. Se vapauttaa niin mielettömällä tavalla. Minä/itse/ego ei pääse säätelemään tätä - ainakaan kokoaikaa.
Oliskohan tässä. Toivottavasti kuvaa ajatteluani tarpeeksi hyvin!
